-Tuulian- matka

Yhdeksän viikkoa leikkauksesta. Aikalailla samat fiilikset kuin viikko sitten kirjoittaessani. Pientä masennusta, vetämättömyyttä, väsymystä, aikaansaamattomuutta. Voi miten sitä lomaa odotankaan! Tällä hetkellä mietin pääni puhki, miten saisin kerättyä sen verran voimia tähän loppurutistukseen, että edes jaksaisin lähteä lomalle.

Painonlasku on älyttömän hi-das-ta. Yhteensä 16 kiloa helmikuun alusta, siitä 8,5kg leikkauksen jälkeen, eli nippa nappa vähän alle kilon viikossa keskimäärin. töihin menon jälkeen paino on laskenut viidessä viikossa vain pari kiloa. Onko tämä oikeasti näin mahdotonta edelleenkin?

Kävin leikanneella kirurgilla jälkitarkastuksessa. Ei mitään erikoista. Kyselin lääkkeitten imeytymisestä ja hän piti hyvinkin mahdollisena, että estrogeenilääkkeeni ei imeydy yhtä hyvin kuin ennen. Kerroin, että mikään ruoka ei töki, eikä makea aiheuta minkäänlaisia dumping-tuntemuksia, johon hän totesi: "Pahus." Laihtuisin paremmin ja pysyisin ruodussa, jos makeaa ei pystyisi syömään. Nyt pystyisin kyllä, joten koko homma on ihan omasta tahdonvoimasta ja laihdutusmotivaatiosta kiinni. Välillä on sellainen tunne, että leikkaus oli jotenkin "turha", kun periaatteessa tällaisella elämäntyylillä ja ruokavaliolla varmaan laihtuisi yhtä hitaasti ja varmasti kuin nytkin, vaikka ei olisikaan leikattu. Mietin kovasti, miten kauan jaksan, miten kauan oman tahdonvoiman varassa menee. Onhan koko ajan vaara repsahtaa, kun oma elimistö ei sittenkään pahasti estä syömistä.

Hän kyllä kehotti liikkumaan enemmän. En vain jaksa nyt töiden päälle, kun muutenkin väsyttää. Ehkä sitten lomalla. Tai luultavasti sitten lomalla. Ei kun ihan varmasti. Pakko!

Otin vaarin Hansun neuvoista keksiä jotain uutta puuhaa elämään. Ensin vähän hymyilin tuolle kielenopiskeluesimerkille, muutenkin teen töitäni joka päivä lähinnä englanniksi. Mutta sittenpä vain tartuin tuohon. Latasin kännykkääni kielenopiskeluohjelman Duolingo ja lähdin kertaamaan unohtuneita saksan taitojani. Alle viikossa olen päässyt tasolle 6 ja kerrannut ohjelman mukaan yli 400 sanaa. Miten hauskaa onkaan, kun koko ajan tulee palautetta (=hyviä numeroita ja sydämiä). Tyttären yhdeksänvuotias tytär opiskelee samalla ohjelmalla ranskaa samaan tahtiin. Kyllä lapsen mieli on taipuisa: hän lukee koulussa saksaa ja tuosta ohjelmasta ranskaa englannin kielellä. Siis jokainenhan englantia osaa? Kännykkäopiskelussa on sekin hyvä puoli, että se tosiaankin toimii koko ajan saamatteilla olevana vaihtoehtona, avaat kännykän ja alat "pelata".

Toinen koukuttava puuha on sitten tämä lomallelähtösiivous. Ei ole mahdollista luovuttaa omaa kotia vaihtoon, jos jokainen kaappi ja laatikko ei ole järjestyksessä. Tänään liehuvat narulla makkarin pyykki: peitot, tyynyt, lakanat, petauspatjan suojus - päiväpeiton pesin jo aikaisemmin. Älkää naurako, tällainenhan suomalainen on.

Käytätkö masennuslääkkeitä? Kannattaa hakea apua masennukseen jos et ole vielä hakenut. Tsemppiä

No en EHKÄ olisi tarjonnut kielten opiskelua virikkeenä, jos olisin sen tiennyt liittyvän työhösi Mutta hyvä jos siitä jotain virikkeitä saisi.

Minullakaan tou paino ei tippunut sen nopeammin ja hyvähän toi lopputulos on kaiken kaikkiaan ollut. Hitaasti, mutta varmasti... Se makeakin saattaa alkaa tökkiä hieman myöhäisemmässä vaiheessa. Toivotaan niin. Itselläni nyt himo makeaan, kun lääkäri kielsi sen syömisen... Ihmisen mieli on outo juttu!

Voin sanoa tuosta makean tökkimisestä että mulla alko tökkii se myöhemmin, ei heti leikkauksen jälkeen!

Leikkauksesta kohta 6kk. Vielä pari kuukautta sitten pystyin syömään palan kakkua ilman et tuli mitään. Mut nyt toukokuussa kun on ollut parit synttärijuhlat niin sormen paksuinen kakun pala on ollut LIIKAA. Tulee heti huono olo ja alkaa tuskan hiki puskee. Nyt pitää vaan muistaa tulevaisuudessa ettei kannata sitä kakkua mennä syömään ku ihan pienikin pala saa vatsakipuja ja inhottavaa oloa.

Joten älä menetä vielä toivoasi. Leikkaus on varmasti ollut hyvä päätös, kaikki kääntyy varmasti hyväksi. Itsekkin olen ollut turhautunut kun paino ei tippunut niin nopeasti kuin olisin halunnut ja junnas paikallaan. Mulla on painoa tippunut nyt leikkauksen jälkeen vähä vajaa 20kg, ennen leikkusta sain painoa pois vaan 1,5kg.

Tsemppiä sulle, toivottavasti nämä lämpöiset ilmat ja aurinko saa sinutkin paremmalle mielelle

Ja kannattaa miettiä sitäkin, että vaikka oisi samalla ruokavaliolla saanut pudotettua painoa ilman leikkausta. Niin leikkauksesta on varmasti hyötyä ettei se paino nouse takaisin hetkessä koska et yksinkertaisesti pysty syömään hirveitä määriä. Tietenkin itsensä lihottaminen on mahdollista, mutta kyl se vaatii työtä ja toivottavasti jokainen leikattu saisi muutettua elämäntapojaan siten ettei palaisi enää takaisin vanhaan ettei olisi turhaan käynyt läpi tätä kaikkea.

Kymmenen viikkoa leikkauksesta, reilu viikko yli kahden kuukauden.

Kiitos tsempeistä! Mirana, en nyt käytä masennuslääkkeitä. Enkä halua. Olen kaksi eri jaksoa elämässäni joutunut turvautumaan niihin. Molemmat ovat olleet tilanteita, joissa stressi on tullut ulkoapäin (työpaikkakiusaamista lähinnä), enkä ole muuten selvinnyt. Ensimmäisellä kerralla se minusta oli ok, mutta toisella kerralla minussa heräsi voimakas protestimieliala. Lähdin vastahakoisesti ottamaan pillereitä, mutta työterveyslääkäri taivutteli minut siihen lopulta. Ja loppujen lopuksikin olen vahvasti sitä mieltä, ettei työpaikan ongelmia saa "hoitaa" lääkitsemällä sitä, joka ei kestä huonoa kohtelua. Lihoin pillereitteni kanssa, hikoilin, olo oli tukala, ja kun vihdoin lähdin ajamaan alas lääkitystä, kärsin kovista vieroitusoireista. Alasajoprosessiin meni 8kk, koska vieroitusoireiden takia jouduin laskemaan annostusta todella hitaasti. Lääke oli Venlafaxin, annostus 150mg. Olen lukenut jälkeen päin paljonkin samantapaisia kokemuksia muilta. Ei, en näihin alakulo-ongelmiin lähde hakemaan lääkkeitä, tämä pitää mennä pään sisällä omana prosessina, vaikka siinä välillä tulisi negatiivisiakin tuntemuksia. Elämää ei kannata lääkitä, näin ajattelen tämänhetkisestä tilanteestani. Ja uskon, että laihtuminen sinänsä tuo elämään hyvää, uskon tämän tilanteen ehkä paranevat enemmän itsestäänkin.

Toki lääkkeistä joskus on hyötyäkin, riippuu tilanteesta, mutta tämä ei ole se tilanne minulle. Olen koko menneen vuoden käynyt kerran kuussa psykologin kanssa juttelemassa jaksamisesta, se on ollut kyllä hyvä. Sellainen apu on tarpeen. Työasioista on puhuttu, mutta kulkeehan siinä mukana tämä muuttumisprosessikin ja sen ratkaisut.

Hansu, olet kannustava esimerkki painon putoamisesta. Kiitos, että jaksat tsempata. Ja Lihava, aivan ihanaa kuulla, että makeat voivat alkaa tökkiä myöhemminkin Odotan sitä! Minulla eivät vielä, määrät ovat kyllä pieniä, mutta luultavasti voisin syödä enemmänkin ja helposti. Onnittelut satasen alituksesta! Minullekin se oli merkittävä tavoiteraja.

Oloni on fyysisesti ollut ihan hyvä. Pientä väsymystä edelleen, mutta jos ei koulussa työskentelevällä olisi stressiä ja väsymystä toukokuun lopussa, niin se olisi jo pieni ihme. Joten hankala sanoa, mikä mistäkin johtuu. Vetämättömyyttäkin on, mutta kaikki projektit edistyvät pikkuhiljaa. Pihani alkaa olla kunnossa kesävieraitani varten, ikkunat on pesty, matot tulivat pesulasta eilen - eli näyttää siltä, että ensi viikolla ehditään laivaan ajoissa Hidas olen, pysähdyn vähän väliä johonkin, ja taas yksi työvaihe jää kesken.

Syöminen jotenkin normalisoituu. Tällä viikolla olen handlannut kaksi tilannetta, jossa on syöty seurassa kolmen ruokalajin menyytä. Syön tosi vähän ja valikoiden, eikä eteen kannetun rucolasalaatin väliin jättäminenkään mikään iso juttu ollut, kuiskasin emännälle, että en juuri nyt voi vatsaongelmien takia syödä sitä, eikä hän loukkaantunut mitenkään. Onhan sitä kellä mitäkin joskus. Eilen jätin jälkkäripiirakasta loput ja kahvikuppikin jäi puolilleen. Mietinkin, josko tuo Lihavan ennakoima makean tökkiminen alkoi juuri nyt? Buffetruokailussa pääsee ihan hyvin valikoimaan, vähän lihaa, perunanpuolikas, salaatista vähän kurkkua, lusikallinen kastiketta - eikä viiniäkään kenenkään ole pakko ottaa tai juoda lasia tyhjäksi. Jätskituutti jaetaan puoliksi miehen kanssa. Minä syön vähän pelkkää jäätelöä, hän loput, vaikka osa vohvelista saattaa häneltäkin vielä päätyä roskiin. Olen oikeastaan järkyttynyt, kun muistelen, että entisessä elämässä saatettiin syödä puokkiin melkein koko litran paketti!

Mies on laihtunut 13,5kg ja minä 16,5kg. Kolme kiloa hyötyä leikkauksesta siis? Saa sitten nähdä, onko minun helpompi pitää pudotukseni.

Vaatekaupat ovat haaste! Voisin ostaa jotain, pitäisikin, mutta en osaa. Vasta nyt oikeastaan tajuan, miten täydellisesti olen torjunut koko vaatekauppojen olemassaolon. Kuinkahan monta vuotta olen kulkenut lähinnä pitkiksissä ja Nanson tunikoissa? Arjessa ja juhlassa. En pääse tuosta formaatista eroon nytkään, eli ainakin tämänpäiväiset ylioppilasjuhlat mennään edelleeenkin ilman sen kummempaa "juhlapukeutumista". Jotenkin se on myös keino piiloutua. En välitä kenenkään näkevän mitään radikaalia muuttumista tai ottavan sitä puheeksi. Parempi vain, jos kukaan ei juuri nyt huomaisi mitään.

Eilen yksi ystävä onnitteli laihtumisesta nähtyään kuvani Fb-päivityksessä. MITÄMITÄ! Onnitteli laihtumisesta? Siis hänen mielestään minun piti laihtua, lihavana olin onneton ja ruma, nyt sitten parempi.... Ajatukset alkoivat laukata ilosta loukkaantumiseen. Näinkö tämä tässä elämässä menee? Varmaan kohta alan kuulla kommentteja siitä, millainen läski ennen olin.

Toisaalta koin eilen ihan positiivisesti työkavereiden suhtautumisessa yllättävän muutoksen. Olinkin yhtäkkiä se, jonka kanssa tultiin juttelemaan, jolle hymyiltiin, otettiin kontaktia. Ihan selvä muutos. Miehetkin tulivat juttelemaan, antoivat paikkaa jonossa, huomasivat, uskalsivat katsoa kohti. Olin ikään kuin enemmän läsnä, aikaisemmin olin aina jotenkin sivuutettu, huomaamaton. Ei siinä nyt vielä flirtin puolelle menty, tuskin mennäänkään tällaisen vanhemman tädin kanssa, mutta sinänsä se huomatuksi tuleminen oli uusi tunne. Aika jännää! Tältäkö tuntuu olla normaali?

Kaiken kaikkiaan edelleenkään ei kaduta, että tein tämän. Vaikka muutokset ovat hitaita ja väsymys ja mielen hitaus vähän yllätys, on tämä kaikki muutosta parempaan.

No nyt onneksi loma koittaa . lepäilet ja nautit olemisesta. Tutustut erillaiseen ruokakulttuuriin ja nautit saamastasi huomiosta. Olet sen ansainnut, kuten me kaikki!!

Se vaatepuolikin muuttuu jossain vaiheessa, älä hätäile. Yht äkkiä vain löytyy sellainen vaate, jota on kokeiltava ja kas kummaa se istuukin yllättäen päälle.. ja näyttää vielä hyvältä. Ostat sen ja rupeat katselemaan kriittisemmin muita vaatteita. Ja niinhän siinä käy, että vaatekaapin ovi heilahtaa auki ja ne entiset "turvavaatteet" ja löysät peittävät vaatteet saavat kyytiä. Muutos alkaa ja vanhaan ei enää ole tyytyväinen.

Kommentteja tulee, kannattaa yrittää etsiä niitä huumorin murusia siitä. Hauskinta on joskus katsoa, kun joku päästää sammakon suustaan ja yrittää nolona kierrellen paikkailla kömmähdystään...

Vähän yli 11 viikkoa leikkauksesta. Viime viikolla lomalle lähtiessäni olin laihtunut yhteensä 17 kiloa, eli jo 9,5kg leikkauksen jälkeen. Tuohon tahtiin on syytä olla ihan tyytyväinen. Olokin on ihan hyvä, väsymys ja vetämättömyys kyllä vaivaa, mutta ei mitään muuta ongelmallista.

Nyt ollaan lomalla. Olen ajanut miehen kanssa sateiseen ja kylmään Etelä-Eurooppaan. Paikassa ei voi muuta kuin lomailla ja ottaa aivan rauhassa, mitään suuria nähtävyyksiä ei ole pakko juosta enää katsomassa. Olemme olleet täällä monta kertaa ennenkin, joten se puoli on hoidettu.

Helpompaa olisi, kun olisi virikkeitä! Olen paikallani toista päivää ja vaikka tänään pyöräiltiin 35km, pitkästyn, pitkästyn, pitkästyn ja haluaisin liikkeelle. Mutta ulkona sataa. En suunnitellut sadetta, vaan liikuntaa, valokuvia ja lähistön pikkupaikkakuntia. Alan kuulostaa varmaan jo vakituiselta valittajalta, mutta jotenkin tämä ei nyt innosta.

Suunnittelimme todellakin liikuntalomaa, siihen täällä olisi hienot mahdollisuudet. Mutta sateella ei ole kiva pyöräillä, eikä vuorten rinteille voi lähteä, jos sora on liukasta. Äsken katsoin paikkakunnan pitkäkestoista sääennustetta: Kahteen seuraavaan viikkoon mahtuu yksi aurinkoinen päivä! Varmaan se meidän kolmas viikko sitten on aurinkoinen?

Matkaruokailu menee kyllä hyvin. Harrastamme eväitä ja omaa ruoanlaittoa, eli pystytään pysymään varsin turvallisessa ruokavaliossa. Ainoa ongelma on tuo pitkästyminen. Minulle tulee hirveästi mielitekoja syömisen suhteen, kun ei ole tekemistä.

Mies olisi halunnut ottaa vaa'an mukaan, mutta en suostunut millään. Haluan edes kuvitella laihtuvani, joka-aamuinen stressilukema vaa'alla ei olisi lomaa. Mittanauhan otin, vyötärönmitta ei kuitenkaan niin tarkka ole ja voihan sitä nyt jotain seurata, kun vasta kuukauden päästä tulee kotivaa'alle. Ettei ihan yllätyksiä tule.

Reilut 12 viikkoa leikkauksesta, siis kohta jo kolme kuukautta. Kylläpä aika menee. 

Olen viimeiset pari viikkoa harjoitellut pienimahaisen matkustuselämää. Vähän säätämistä tässä on, mutta onneksi pystymme aika paljon laittamaan ruokamme itse, joko syömään majapaikassamme tai ottamaan retkieväät. Pientä hakemista on oikeanlaisissa ruoka-aineissa myös, kun ihan kaikki ei ole samanlaista kuin Suomessa.

Mutta ihan hyvin tämän näinkin sujuu. Meillä on mukana monta pakettia Vaasan hapankorppuja, kun niiden syöminen leipänä tuntuu parhaalta. Onneksi on, koska tänään hotellin aamupalalla söin pehmeän leivän, eikä se oikein tuntunut hyvältä. Hapankorput loppuvat kohta, mutta löysin yhdestä kaupasta ruotsalaisia ohuita Wasa-näkkäreitä, ja niillä mennään sitten tästä eteenpäin. En varmaan osaa tarpeeksi hyvin pureskella sitä pehmeää leipää, tuskin se mikään ongelma muuten olisi. 

Kotona söin aika paljon pehmeää Valion Kotijuustoa ja Polar 9% sulatejuustoa leivällä, mutta täällä ei taideta harrastaa noin vähärasvaisia juustoja ollenkaan, eli juustopitoiset leivänpäälliset ovat vähän hakusessa. Philadephia light tuorejuustoa löytyy. Kotona söin myös aika usein Korpelan lihahyytelöä leivällä, sekin oli kivan pehmeää. Täällä sentyyppiset einekset näyttävät olevan hirveän rasvaisia tai koiranmakkaroita, eli nyt mennään sitten kinkulla, josta itse nypitään se valkoinen osuus pois. Kurkkua, tomaattia ja avocadoa löytyy hienosti sekä leivälle että salaatteihin, ja mansikoista ja kirsikoista nautin lähes joka päivä samoin kuin persikoista ja aprikooseista. 

Rahka tuntuu olevan täällä vierasta, ja jugurteissa on lähes järjestään joko rasvaa ja sokeria tai ainakin sokeria. Joitain naturel-rasvattomia olen löytänyt onneksi.

Lihapuoli on toisenlaista kuin Suomessa. Se toisenlaisuus on yleensä rasvaa. Meillä myydään paljon rasvatonta naudanlihaa, broiler-leikkeitä yms, täällä niissä on lähes aina rasvoja ja riekaleita mukana. Olen parhaiten selvinnyt broilerin kanssa. Kalaa en löydä kaupasta - ihan kummallista!

Ravintolaruokaa en ole kokeillut kertaakaan lukuun ottamatta muutamaa hotelliaamiaista. En taida kokeillakaan, koen sen aika monimutkaisena vielä. Ja kun tuo kieliongelma saattaa vaivata. Tänään oli helppoa, kun paikan isäntä puhui hyvää englantia ja rouva saksaa, niin päästiin juttelemaan ihan niitä näitä, esim tämän rakennuksen historiasta. Olemme nimittäin entisen Jugoslavian alueella ja sosialistiaikana tämäkin rakennus oli sosialisoitu. Nykyiset omistajat saivat mummonsa ennen omistaman talon takaisin 1991 ja rakensivat raunioista tosi kodikkaan pikku hotellin. Mutta tämä ei nyt kuulu tähän pikkumasukertomukseen ja on matkallammekin ihan syrjähyppy, olemme noin kolme viikkoa ihan vain samalla mökillä ja lähdimme nyt retkelle pariksi päiväksi.... 

Olen todella onnellinen liikkumisen kevenemisestä. Alkupäivien sateet ovat takana ja olemme sydämen halusta pyöräilleet ja patikoineet. Ei mitään extremeä tietenkään vieläkään, mutta pyörällä noin 30 km lenkkejä, kävellen sellaisia 6 -7 km ja kun tuon tekee vuoristomaisemissa, siinä on vähän vaikeuskerrointa mukana. Joka päivä jotain, tuntuu niin hyvältä. Ja erityisesti se tuntuu hyvältä, että ainakin 17 kiloa kevyempänä nyt jaksan. En puuskuta pikkumäissä ja liikunta tuntuu kivalta.

Pää on jotenkin pahin ongelma edelleen. Laihduttaminen ja muuttuminen tuntuu hallitsevan ajatusmaailmaa. Liikunnasta tulee pakko, syömisen vahtimisesta neuroosi. En oikein rentoudu. Luulin selviäväni paremmin, kun en suostunut ottamaan vaakaa mukaan, vaikka mies sitä ehdotti, mutta nyt tuntuu siltä, että olisi sittenkin parempi tietää, laihtuuko, kun arvailla, johtaako tämä mihinkään. Yritän vakuuttaa itselleni, että syömällä oikein ja liikkumalla joka päivä ihmisen on pakko laihtua, mutta löydän itseni koko ajan tarkkailemasta: kiristääkö housunvyötärö, miltä näytän valokuvassa jne. Mies sanoi, että tämä hallitsee ajatusmaailmaa liikaa. Mitenkähän tästä pääsisi eroon?

Turhasta herkuttelusta olemme järjestelmällisesti irrottautuneet. Huomaamme kaupassa, miten helposti aikaisemmin ostimme keksejä, suklaata leivonnaisia ja milloin mitäkin, kun kaikkea hyvää piti kokeilla, mutta nyt kysymme toisiltamme, kumpi sen syö, jos jotain ostetaan. Ja kun vastaus on "ei kumpikaan", ei sitten osteta. Kadulta ostetiin aina jätskiä, kokeiltiin uusia makuja. Ostetaan silloin tällöin nytkin ja syödään se yksi pallo puoliksi! Mikä muutos se onkaan entiseen elämään. Eikä mies ole käynyt pizzalla kertaakaan. Nämä muutokset ovat isoja, mutta eivät tunnu pahoilta ollenkaan. 

Tällaista tänään pienimasuisen lomalta. Ensi vuonna varmaan huomattavasti normaalimpaa elämää, mutta ei tämäkään pahalta tunnu. Saatan olla vain ylivarovainenkin, vaikka tuskin sekään näinä ekoina kuukausina huono juttu on.

Varovaisuus alkuun on ihan ok. En usko, että olisi mukavaa olla paikallisessa ensiavussa, jossa luultavammin kenelläkään ei ole hajua mitä tehdä tälläisen leikkauksen käyneen vatsakipuisen kera... Joskus tuntuu, että Suomessakaan laikki lääkärit eivät ymmärrä missä mennään.

Alkuun se ajatus laihtumisesta/lihoamisesta hallitsee ajatuksia. Hiljalleen sekin haihtuu, kun aikaa kuluu. Jossain vaiheessa huomaa, että ei ole ajatellut asiaa päiviin. Minä olen antanut itselleni sen aamuvartin, jonka aikana käyn puntarissa ja sitten on lupa "äitellä" lukemaa tarvittaessa. Sen jälkeen en anna itseni murehtia asiaa. Ja nyt kun paino on normaalipainossa, niin harvoin äittelyyn on enää tarvetta.

Nauti lomasta 

Tulin tänään lomamatkalta kotiin. Leikkauksesta on kolme ja puoli kuukautta. Olen sen jälkeen laihtunut 13,5 kg, eli yhteensä jo 21 kg. Huikea muutos!

Meillä ei ollut vaakaa lomamatkalla. Viisi viikkoa meni uskotellessa, että teemme kaiken oikein. Tänä aamuna kotona vähän jännitti, tuliko tulosta vai menikö pieleen. Yllätyin itse kovin iloisesti, olin laihtunut viidessä viikossa 3,5 kg. Reilumpaa tahtia kuin huhti-toukokuussa, kun en jaksanut työpäivien jälkeen liikkua sanottavammin. Nyt lomaan sisältyi pyöräilyä ja patikointia lähes joka päivä. Ruoan pystyimme laittamaan lähes kokonaan itse, ja kun päätökset syömisistä teki jo kaupassa, terveellinen ruokavalio onnistui aika hyvin.

Pieniä ongelmia oli silloin, kun jouduin syömään ravintolaruokaa, mutta sain pyytäessäni pienemmän annoksen ja voin valita jotain sopivan pehmeää ja kypsää, esimerkiksi kalaa, katkarapuja, risottoa tai jopa pastaa. Joskus söimme miehen kanssa salaatin niin, että minä söin kanat tai kalat ja hän loput, ne pureskeltavat tuoreet ainekset. Joskus tilasimme yhteisen pastan. Pienet jätskiannokset puolitimme myös. Alkoholia en edes maistanut. Ainoa ongelmallinen kohta oli paluumatkalla, kun söimme hotelleissa aamiaisia. Huomasin matkalla, että tavallinen maito ja laktoosia sisältävät maitotuotteet ovat alkaneet aiheuttaa hankaluuksia, ja esimerkiksi Saksan hotelleissa ei ole ollenkaan rutiinia tarjota laktoosittomia tuotteita. Pidin mukana omaa maitotölkkiä ja ostin omat jugurtit. Meillä on autossa kannettava jääkaappi, joten se pelasti tilanteen aika hyvin.

Loppujen lopuksi olin aika helpottunut. Leikkaus ei rajoita niin paljon kuin luulin. Aika normaalisti voi edetä eri tilanteissa. Syö vain vähemmän ja vähän valikoi. Ja ilmeisesti tästä tilanne vain helpottuu koko ajan.

Eniten rassaa koko ajan muodonmuutos ja siihen sopeutuminen. Kierrettiin tulomatkalla Saksan kauppakeskusten alennusmyyntejä ja ekana päivänä purskahdin itkuun kesken päivän. En löydä mitään, en osaa ostaa, en osaa valita, ei minulle ole mitään... Mies ei oikein osannut suhtautua, kun hänen laihtumisensa (myös yli 16 kiloa) auttaa häntä löytämään vaikka mitä: kapeampia kauluspaitoja, urheiluvaatteita, farkkuja, helpommin jopa kenkiä. Lopulta viimeisessä pysähdyspaikassamme Hannoverissa mukana oli myös poika ja miniä, ja kun reipas miniäni sanoi: "Otat ton!", niin lopulta kassissani oli jo monetkin housut ja pari puseroa. En olisi ilman häntä ikinä ostanut 42-numeroisia punaisia farkkuja. Huomenna ajan niissä tervehtimään äitiäni ja katson, mitä tapahtuu.

Yleisesti ottaen siis ihan hyvin sujuu tämä leikkauksen jälkeinen elämä. Vatsa on jo mukana, luultavasti pääkin pikkuhiljaa ehtii, kun muutos ei kuitenkaan ole mitenkään huonompaan päin.

Se vaatteiden hankinta alkuun onkin vaikeaa. Nyt kun vetäiset ne punaiset farkut jalkaan ja uudet vaatteet KÄYTTÖÖN, niin seuraavan koon pieneneminen helpottaa. Nyt kannattaa rankasti vain mennä vaatekaapille ja laittaa vähänkin väljät/isot vaatteet pois. Näin tulee uudet vaatteet käytettyä, eivätkä jää pitämättömiksi. Koko kun pienenee edelleen.

Hyvä, että lomasi oli antoisa. Tsemppejä jatkoon.

Hupsis, pitkäkin loma loppuu aivan liian varhain. Huomenna töihin. Tasan kahden kuukauden loma.

Leikkauksesta on neljä ja puoli kuukautta. Olen tosi iloinen, että kaikki on kohdallani mennyt hyvin. Paria alkupuolen yökkäilykohtausta voin muistella nyt hyvinä opetuksina ja muistutuksina siitä, että pitää pureskella ja syödä ajatuksen kanssa, ei vanhaan tapaan ääntä kohti huitoen.

Ruokapuolella muutos on ollut valtava. Annoskoot tietysti aivan toisenlaiset, mutta myös mieltymykset ja valinnat ovat muuttuneet, ja itsestäni tuntuu, että muutoksista on tullut pysyviä. Pehmeä vaalea leipä, levitteet, kovat juustot, rasvaiset ruoat ja makeat leivonnaiset ovat tyystin poissa päivittäisestä ruokavaliosta. Niiden sijalla on vähän kovaa leipää tai ruisleipää, paljon vihanneksia, kurkkua, avocadoa, tomaattia ja meloneja menee siltään, muut, esimerkiksi porkkanat ja kaalin kypsennän. Jugurtit ja muut ovat makeuttamattomia, marjoilla herkuttelen. Broileria ja kalaa tulee syötyä jatkuvasti. Ainoa herkkuni on jäätelö, mutta annos yleensä miehen kanssa jaettu pallo tai puikko, ei enää puolta litraa pakkasesta! Nyt uskallan huomata myös sen, että en syönyt tarpeeksi vähän ja terveellisesti, vaikka kuvittelin ja vakuutin itselleni, että ruokavaliossani ei kovin pahoja virheitä ole koskaan ollut. Oli niissä virheitä: Söin liikaa ja herkuttelin liian usein. Napostelin jatkuvasti. Noista virheistä vieläkin sorrun naposteluun, mutta yritän tiedostaa senkin vaarat.

Kaikkein iloisin olen kevyemmästä olostani ja siitä, miten paljon uusi jaksaminen mahdollistaa. Viime viikolla nautin pyöräilystä, kahtena päivänä pyöräilin jopa 50 km päivän aikana, ja se on jo jotain, mistä voin olla ylpeäkin. Pienissä arjen asioissa keventyminen näkyy helppoutena: Ei enää olekaan katastrofi, kun jotain putoaa lattialle, sen kun nappaa sen siitä ylös. Kengännauhojen solmiminen menee tuosta vain, nilkkasukat sujahtavat jalkaan ilman ähellystä, rintsikat saa takaa kiinni, itsensä ylettyy pesemään ihan joka paikasta, jalkapohjiaan voi hieroa itsekin, varpaankynnet on helppo leikata. Siihen kömpelöön oloon ehti vuosien mittaan tottua niin, että nykyinen olo tuntuu välillä ihan luksukselta.

Palautetta ja ihmettelyjä satelee, mutta vieläkin vain ihan harvoille ja valituille olen kertonut, mistä on oikeasti kysymys. Omista sisaruksistani ja perheestä laajensin viime viikolla uskottuja miehen sisariin. Ei paha, vaikka toinen heistä näytti vähän panikoivan ruokatarjoilujensa suhteen. Kai se siitä tasoittuu, eihän tässä nyt kamalasti rajoitteita ole, vaikka itse jätinkin tarjotut muikut ruotoineen vielä syömättä.

Psyykkisellä puolella riittää töitä enemmän. Varsinkin vaateostokset ovat vieläkin paniikki. Sen verran sain aikaan, että kävin Gudrun Sjödenin värikkäässä myymälässä Helsingin Erottajalla, ja pakotin itseni ostamaan kaksi iloisenväristä tunikaa. Niillä olen nyt suorittanut veljen synttärit ja pari muutakin pukeutumistilannetta, ja palaute on ollut aika hieno, kun olen vihdoin uskaltanut pois mustaan piiloutumisesta.

Työelämän haasteita kummastelen. Jo nyt koen, että tulin paremmin kuulluksi, kun kävin viime viikolla esimieheni kanssa juttelemassa syksyn töistä. Sain omat ehdotukseni läpi ja vielä kannustustakin uusiin haasteisiin, tunnustusta työstäni. Yhtäkkiä  sellaiset asiat menevät läpi, joista olen vuosikausia keskustellut tuloksetta. Voiko se johtua siitä, miltä näytän! Onko tämä niin iso juttu? Parikymmentä kiloa poissa ja ihmiset kuvittelevat, että se vaikuttaa eniten aivotoiminnassa?  Jos näin on, olen toki iloinen, mutta samalla ihan valtavan vihainen ja pettynyt. Pettynyt työelämän sääntöihin, mutta myös itseeni. Miksi en saanut  asioita aiemmin kuntoon? Taitoni ja osaamiseni peittyivät rasvaan.

Painonlasku menee hyvin maltillisesti. Tähän mennessä helmikuun alusta lähtien 22 kg. Siitä kesän aikana noin 4,5 kg. Kesäaikana suurin tekijä on varmaan ollut liikunnan lisääntyminen. Nyt haasteeni on säilyttää liikunta päivärutiineissa, kun taas iso osa päivästä menee työhuoneessa istuen.

Olen piirtänyt Excel-käyrää edistymisestäni. Rinnalla on koko ajan tavoitekäyrä. Asetan itselleni tavoitteita sopivin välietapein ja lasken, paljonko viikossa/päivässä pitäisi painon keskimäärin laskea, että pääsisin tavoitteeseeni. Loman loppuessa oli tavoitteeni olla alle 90 kg ja pääsin siihen. Seuraava tavoitteeni on neljä kiloa pois yksiä marraskuun alussa olevia synttäreitä varten. Sen saavutan, jos keskimäärin paino putoaa 350 g viikossa. Ajattelisin sen olevan realistinen itselleni. Toisaalta haluan enemmän ja enemmän luopua tuosta vaa'an tuijottelusta. Ruokavalioni on luultavasti aika kohdillaan ja ajaeltiinkin miehen kanssa, että aletaan laskea liikuntatunteja. Tavoitteena 60 tuntia liikuntaa ennen marraskuun alkua, sen pitäisi boostata elimistöä sopivasti, jos ei samalla lisää syömistä. Osa tunneista pyöräiltiin jo viikolla, nyt olisi 53 jäljellä.

Mies on ollut loistavasti mukana. Se on aivan varmasti ollut avain koko homman onnistumiseen. Hänkin on kohottanut kuntoaan, muuttanut syömistottumuksiaan ja pudottanut painoaan jo 18 kg. Minulla on nyt komea alle satakiloinen mies

Siis kaiken kaikkiaan positiivisissa ja virkeissä tunnelmissa. Samaa toivon teille kaikille muillekin tsemppaajille!

Tosi ihanan positiivinen viesti^, kiitos siitä sinulle!
Voimia ja iloa loman jälkeiseen elämään! Sitä samaa toivottelen tässä itsellenikin, kun menen huomenna töihin.   

Voisin kirjoittaa niin samanlaisen viestin kuin edellinenkin, että mietin jo, kirjoitanko mitään. Ajattelin kuitenkin kirjoittaa, ehkä tämä positiivinen kannanotto jälleen kerran jotakuta muuta rohkaisee.

Leikkauksesta tuli juuri viisi kuukautta. Olo on suunnilleen kuin mitään ei olisi tehtykään. Koen syöväni hyvinkin normaalisti, vähemmän vain, eikä missään ole mitään kipuja tai hankaluutta. Ainoa ongelma ovat ilmavaivat, joita ajoittain tulee. Olen tarkkaillut syytä. Laktoosi saattaa olla yksi syy, mutta makea leivonnainen valkoisista jauhoista, pulla tai piirakka, ja vaalea leipä on selvästi myös aiheuttamassa niitä. Eli ihan ok, vältellään sitten niitä, nehän eivät ole mitenkään elintärkeitä.

Mieliala ja tuntemukset tämän prosessin suhteen ovat voimakkaasti plussan puolella. Erityisesti liikunnan löytyminen ilahduttaa. En ole mikään himoliikkuja ollut koskaan, enkä nytkään, mutta on ollut hauskaa esimerkiksi pyöräillä. Olen pyöräillyt muutaman kerran töihin, 14-15 km suuntaansa ja viime sunnuntaina ajoimme miehen kanssa yhdessä yli 70 kilometriä yhtenä päivänä. Annan aplodit itselleni tuosta!

Kollegat tulivat viikko sitten töihin. Monen silmistä näkyi, että heidän teki mieli kommentoida jotain, mutta eivät oikein uskaltaneet. Ehkä jotkut ajattelivat, että olen laihtunut jonkun sairauden takia. Tai eivät keksineet, miten asian ilmaisisivat. Yksi nuori mies oli pudottaa silmänsä, kakisteli hetken ja sai sanotuksi: "Sä olet kuulemma kesällä pyöräillyt paljon..." Jotkut kyllä kommentoivat. Ihanimpia kommentteja oli se, että muutamat sanoivat minua kauniiksi. Niillähän tässä elää vähän aikaa syömättä ja juomatta hyvinkin.

Juuri nyt olen hyvinkin tyytyväinen siihen, että lähdin tähän prosessiin. Melkein 24 kiloa poissa. Usein huomaan ajattelevani, mikä olisi lopullinen tavoitteeni ja näkeväni, että jopa normaalipaino saattaisi olla mahdollinen. Kahdeksan kiloa vielä, niin olen vain lievästi lihava ja noin 15 - 20 enää, niin olisin jo siellä, missä olin normaaleina nuoruusvuosinani. Ja kun kerran olen jo näin paljon laihtunut, miksi tuokaan olisi mahdoton? Mutta painosta viis, tällä hetkellä paljon tärkeämpää on jaksaa liikkua ja saada vielä verenpainelääkitys mahdollisesti pois.

Kiva kuulla kuulumiasisi, Tuulia! Sinulla menee todella hienosti, ja olet varmasti kannustava esimerkki monelle täällä, niin myös minulle. Ihanaa syksyä!

Leikkauksen puolivuotispäivä oli viime viikolla.

Paljossa ollaan plussan puolella.

Kiloja on poissa 26. Vaaka näytti tänä aamuna 85,7kg, eli jos saan vielä viitisentoista kiloa pois, olen suunnilleen siellä, missä nuoruusvuosinanikin ja se kyllä riittää minulle ihan hyvin. Laihdutusnopeus=laihdutushitaus on välillä ollut yllätyskin. Viimeisen kuukauden aikana ei pudonnut yhtään, ja aloin jo hermoilla, että oliko se sitten tässä, eikö enempää, mutta nyt on viimeisen viikon aikana pudonnut yli kilo ihan yllättävän nopeasti. Jokin vain lähti liikkeelle.

Luulen tietäväni, mikä oli pielessä. Jääkaappi-pakastin oli rikki. Ja kun jääkaappi oli rikki, tuli syötyä yksipuolisemmin ja huonommin. Ei viitsitty laittaa kunnon ruokaa. Liharuoat tuli korvattua leikkeleillä ja munilla ja kalaakin söin vähemmän, pari kertaa ostin kylmäsavulohta tms. Eikä tullut syötyä muita kasviksia kuin kurkkua, tomaattia ja avocadoa, kun ei jotenkin viitsinyt pikkuannoksia ruveta laittamaan. Olen kai sen verran laiska, että teen aina meille kahdelle annoksia, joista syödään seuraavakin päivä, ainakin otetaan seuraavan päivän eväät. Ja marjat olivat tyttären pakastimessa. On paljon eroa sillä, ovatko ne omassa keittiössä vai puolen kilometrin päässä, kun jotain alkaa tehdä mieli!

Viikko sitten kylmälaite saatiin kuntoon ja nyt on ruoka taas monipuolista. Olisikohan se ollut noin vähästä kiinni? Kilo hupsahti pois, kun jääkaappi korjattiin  

Ja voi miten paljon 26 kg tuntuu liikkuessa! Ihan käsittämätön muutos. On ihan mahdollista juosta ratikkapysäkille, kun näkee ratikan tulevan. Aikaisemmin en kuvitellutkaan moista, hoin vain, että ihan kohta tulee seuraava, mihinkään ei ole kiire. Töissä joutuu välillä kävelemään ykköskerroksesta neljänteen. Enää ei tarvitse miettiä, viitsiikö lähteä, sen kun menee vain. Ja jos jotain putoaa lattialle, niin nostaa ylös, eikä jää harmittelemaan.

Ruokasysteemeistä on tullut jo aika hyviä rutiineja. Pikkumasu pitää mieliteot poissa, kun ei ole nälkä. Joskus tulee tarve naposteluun, mutta huomaan, että se tulee silloin, kun en ole huolehtinut päivän mittaan kylläisyydestäni. Ei saa päästää itseään nälkäiseksi. Voi mikä oivallus! Olisinpa oivaltanut tämän jo vuosia sitten, ihan normimahaisena. Olisin voinut joltain säästyä.

Pientä miinusta elämässä on vielä vaatekauppojen suhteen. Se psyykkinen paniikki on jäljellä. Mies on päässyt tässä kohtaa paljon helpommalla. Ostelee vaatteita itselleen ihan tuosta vain. Moitinkin häntä tänään jo siitä, että meidän rahat menevät hänen vaatteisiinsa, minulle ei riitä mitään, vaikka jotain löytäisinkin. Onneksi en löydä. Mies on kolunnut kanssani jopa kirppareita, mikä ei ole ollenkaan hänen tapaistaan. Tänään hän löysi hienon liituraitaisen puvun takin, erinomaisen sinisen kravatin ja Hugo Bossin mustan päällystakin. Hän on lähdössä työmatkalle, jossa näitä vermeitä tarvitaan välttämättä ja vanha musta puku ja musta takki lepattavat päällä. Vain mustat housut piti käydä ostamassa tavaratalosta. Koko 54 oli aivan sopiva, kun vielä keväällä hän tarvitsi jopa 58 kokoisia vaatteita. Minä vain en löytänyt mitään itselleni. Pienen koriste-esineen kotiin.

Toinen miinus ovat lisääntyneet ilmavaivat. Joutuu vähän miettimään, uskaltaako syödä, kun tietää joutuvansa tilanteisiin. En oikein edes tiedä, mistä niitä tulee. Ainoastaan sen olen havainnut, että valkoisia jauhoja ja sokeria ei kannata syödä - sitten ainakin mahaa vääntää. No, onneksi ei tarvitse. Joitain seminaaripullia olen joutunut jättämään väliin.

Kolmas miinus on hiusten kunnon romahdus. Hiuksia lähtee jonkin verran ja loputkin lätsähtävät ja hapsottavat. Kunpa tämä vaihe menisi pian ohi. Se on kuitenkin ohi menevää - onhan? Mietin, oliko tähänkin syynä se rikkinäinen jääkaappi. En vain pitänyt tarpeeksi huolta monipuolisesta syömisestä ja nyt elimistö reagoi.

Mutta ihan yleisenä fiiliksenä on se, että leikkaus kannatti. Iloa on enemmän kuin huonoa, ja luulisin, että nuo negatiivisen puolella olevatkin fiilikset ovat enemmän ohimeneviä.

Pikkuhiljaa eteenpäin tällä tiellä. Yli 7 kuukautta leikkauksesta, paino 85 kg, pudotusta 27 kg. Viimeisen kuukauden aikana vain noin kilo alaspäin, mutta toki sekin on oikeaan suuntaan.

Tekee kyllä mieli mitata leikkauksen hyötyjä ihan jollain muulla, vaikka virkeällä ololla ja liikkumisen ilolla. Tulin juuri lapsenlapsen kanssa uimasta, olipa mukavaa! Pyhäinpäiväiltana kävelimme läheiselle hautausmaalle kolmen tenavan kanssa, parituntinen tuolla ulkoilmassa meni tuosta noin vain, ei edes väsyttänyt.

Ihan vähän olen päässyt jo vaatteiden ostamisen kammostakin. Oltiin syyslomalla Berliinissä ja sieltä tarttui mukaan joitakin puseroita, kiva tunika ja neule. Ihan vain otin tangolta, kokoja 42 ja 44, jopa M ja kaikki mahtuivat hyvin. Mustat farkut kokoa 40K (=kurz, lyhyt) olivat ihan täydelliset. Suomalaiselta kirpparilta löysin talvitakin. Enpä ole ikinä ennen löytänyt kirppareilta vaatetta. Ehkä tästä vähitellen alkaa uusi elämä tässäkin mielessä.

Satunnaiset tuttavat eivät enää tunnista paitsi äänestä. Hämmentävää! Jotkut eivät tajua, mitä on tapahtunut, sanovat vain, että olen jotenkin muuttunut, tai ovat sen näköisiä, että joku tässä nyt mättää. Olin toissa viikolla seminaarissa, jossa näitä kohtaamisia tapahtui useita. Tiedättehän, juuri sellainen puolituttujen porukka, jota ei näe kuin kerran tai pari vuodessa, jos silloinkaan.

Ainoa varsinainen ongelma ovat hiukset. Olen nyt kuukauden verran käyttänyt Priorinia ja myös kampaajalta saamaani shampoota ja hiuksiin jätettävää nestettä. Eivät ne ainakaan tilannetta huononna, ehkäpä tämän kuukauden aikana tilanne on pysynyt vähintään ennallaan, vaikka toivonkin, että se olisi ihan pikkuisen paranemassa. Saa sitten nähdä.

Ihan pienesti pelkään loppupeleissä kuitenkin sössiväni tämänkin homman. Onko pää oikeasti mukana? Merkkejä napostelun palaamisesta on. Kierrosta keittiön kautta on harjoiteltu vuosikymmeniä, sitä on tosi hankala juuria pois. Keittiössä ei kyllä enää ole mitään makeaa tai epäterveellistä, mutta kaikkeahan voi napostella vähän liikaa. Viikonloppuna meni pähkinöitä. Onhan ne terveellisiä, mutta ei kyllä mitään laihdutustuotteita  

Kiitokset Nanne rohkaisusta ja piristävästä viestistä!

Niinpä, opettelua tämä on. Oikeastaan paljon enenmmän opettelua ja itsekuria kuin luulin ennen leikkausta. Vaikka leikkaus vaikuttaa paljonkin annoskokoihin, ruoan imeytymiseen ja ehkä vähän mielitekoihinkin, niin silti on ihan hirveästi itsestä kiinni, mitä syö ja milloin, ja miten liikkuu. Joinain päivinä väsyn ajatukseen, että olen laihiksella - taas kerran ja aina vain. Ja välillä on tosi helppoa jäädä nojatuoliin möllöttämään työpäivän jälkeen, ihan niin kuin aina ennenkin. Pystyisin hyvin syömään päivän mittaan suklaalevyn, en toki enää kerralla, mutta vähitellen. Pystyisin varmaan syömään keksipaketinkin. Ja pussillisen pähkinöitä, rusinoita ja muuta hyväskää. Mutta kun en saa! Ja siinä se itsekuri tai sen puute mitataan oikein.

Olen kehittänyt keinoja selvitä. Yksi parhaita on pitää itsensä kylläisenä, niin on helpompi olla haluamattakaan jotain pientä koko ajan. Toinen hyvä on ollut kaapata mies mukaan samaan elämäntapamuutokseen. Kolmatta vähän etsin, mutta tiedän, että se olisi stressin vähentäminen, oman nahan paksuntaminen, koska vähäinenkin mielipaha tai stressi tai aloittamisen vaikeus vie jääkaapin ovelle. Se on niin syvään opittua. Ja aivan erityisesti keino selvitä marraskuun pimeydestä, mikä kai on jotenkin hormonaalistakin.

Näissä mietteissä siis. Tunnin päästä lähden vesijumppaan miehen kanssa. Kun kerran on siitä maksanut, niin pitää mennä. Taas yksi selviämiskeino! Tänään varataan paikka kevään ryhmässä, ei muu auta.

Jaksuja tosiaankin itsellesi ja meille kaikille. Minulle alkaa vähitellen selvitä, miten tiukassa syömisen tunneperäiset syyt ovat. Kyllähän minä ne aina olen tiennyt, mutta en oikein ole uskaltanut katsoa, niin omalta mieleltäni torjuttu asia ylipainoni on ollut. Mutta nyt, kun ylipaino alkaa vähitellen väistyä, uskallan katsoa sen syitäkin. Epävarmuus, paha mieli, jännittäminen, stressi - kaikki ovat aina johtaneet syömiseen. Ja syöminen on pahentanut ongelmaa, eihän ylipaino noita asioita suinkaan paranna, ja niin on kierre ollut valmis.

Tässäpä itselleni työmaata. Ja paljon rankempaa ja vaikeampaa työmaata kuin laihduttaminen! Laihduttaminen sinänsä kun on vain kemiaa ja fysiikkaa, pelkkiä kaavoja, kun tuossa psykologiassa on niin paljon tulkintaa ja näkökulmia. Ihanaa kylläkin, nyt näyttää marraskuun pimeässäkin olla jo jotain valoa.

Samaa tasaista menoa edelleen, ihan niin tasaista, että painokaan ei ole kuukauteen laskenut yhtään. Apua, välillä tulee paniikki ja ahdistus!

Mutta ei ollut tarkoitus siitä valittaa, koska tuo saattaa olla vähän itse aiheutettuakin. Kuukausi - pari sitten nimittäin havahduin siihen, että hiukset ränsistyvät. Ohenevat, heikkenevät, lähtevätkin, ja niin aloin hoitaa hiuksiani ja päätin, että en välitä painon kehityksestä juuri nyt yhtään. Aloin syödä vähän enemmän ja paremmin, lisäsin ruokavaliooni pähkinöitä ja Benecolia, söin useammin rasvaista kalaa, join Gefilus-mehuja, vielä vähän lisää marjoja ja hedelmiä, ja ehkä söin vähän enemmän muutenkin. Ostin apteekista Priorinia ja sain kampaajalta (kallista!) shampoota ja hoitonestettä. Siis monella lähestymistavalla ongelman kimppuun.

Viime päivinä olen tihrustellut peilistä: ihan taitaa tulla tuolta hiusjuuresta uutta hiusta, paksumpaa, karkeampaa - ja voiko näin olla - tummempaa. Juuri hetki sitten näin sen ihan selvästi. Jippii, yksi ongelma näyttää ratkeavan.

Mitähän seuraavaksi? Varmaan punastuen ja vähän nolonakin uudelleen painon kimppuun. Keinonkin tiedän. Ruokavaliotani en pahemmin halua muuttaa, siispä liikunnan kanssa pitäisi tehdä jotain. Marraskuu ei vain kiinnosta tuolla ulkona yhtään. Kerran viikossa käyn vesijumpassa ja satunnaisesti toisen kerran uimassa. Kuntosalikorttikin on - käyttämättä. Olisiko ideoita, mitä voisin tehdä liikunnan hyväksi ihan vain tässä läppäri polvilla nojatuolissa telkkarin edessä, tai ainakin kotona?