Puoliintumisaika

Em. ehtoja täyttäviä kandidaatteja ei taida näillä taajuuksilla olla kuin minä. Kiitos, kyllä roikkuu. Olen menossa roikkoleikkaukseen ihan Töölöön kunnaliseen sairaalaan Helsingissä keväämällä. Alleja ei juurikaan ole kun olen koittanut täyttää käsivarret lihaksilla punttisalilla. Vatsaroikkoja on ikäänkuin kolmessa kerroksessa. Saapa sitten nähdä mikä lopputulos on kun mun tietääkseni otetaan varsinaisesti vain se keskimmäinen suurin makkara käsittelyyn.

..kiitos Kimby
Kiitos tuosta yläkropan punttisalivinkistä - Lähimmällä kunnan salilla (1,5 km kotoa) kävin viime talvena lähinnä jalkaa treenaamassa kuntoutettavien yhdessä jumpparyhmässä. Huomasin, että siellä on onneksi kaikki tarvittavat laitteet. Ja poikain kanssa kierrän noilla urheilijaleireillä, joten saleja kyllä riittää;.-)
-ja urheiluopistoilla ja leirikeskuksissa on aina ollut joku innokas neuvoja, kun näkevät tällaisen äijän äheltävän vempaimien kanssa...
Nyt olen aloittanut jo varovasti sauvakävelyt, mutta täytyy kysyä noi jumppa-/punttisalivuorot, jotta pääsee treenaan niin käsivarsia kuin vatsalihaksiakin...
Kun on vasta vajaa 40 kiloo lähtenyt pahimmasta vaiheesta, niin mulla ei vielä ole roikkoja muualla kuin hieman kaulassa. Parturi ihmetteli, että mihin minun niskamakkarat on hävinneet!
Mahan ympärysmittaa vielä 125 cm ja se on aika pinkee vielä.
Sen vaan huomasin, että kun mulla joku vuosi sitten tuli yli 150 kiloisena tuo napatyrä, niin isompaan mahaan tuon navan saattoi painaa takaisin piiloon, mutta nyt se ei enää mene, kun ei ilmeisesti ole tilaa. Pitäisi hoitaa tuo napatyrä pois, mutta eivät leikanneet sitä nyt samalla, kun pelkäsivät että tulee ylimääräistä tulehdusriskiä.
Vielä kerran tsemppiä myös Mies220:lle, odotamme mielenkiinnolla kokemuksiasi ja kommenttejasi myös näihin äijäaiheisiin
- ei meitä äijiä täällä palstalla liikaa ole -
tunnen muutamia, joilla on leikkaus jo takana mutta eivät suin surminkaan halua kirjoittaa tänne, vaikka palstaa lukevatkin...

Huh!
Meikeläinen ei saa unta silmään. Makoilen tässä Kysin kirurkisella. Aamulla 7:45 lähtee meikeläinen lavitsalle ja alkavat operoimaan. Toivottavasti homma menee putkeen ja selviäis kaikista edes jotenkin hengissä. Painoin vuosi sitten 146kg ja nyt on 122kg pituutta 183 sitä ne kai ei lyhennä ja sitä lupailivat että tulee vähän enempi esiin joskus... (toivottavasti vaimo ei pelästy)

Heh, onhan täällä muitakin ukkomiehiä linjoilla. Enpä malta olla kirjoittamatta viime hetken tunnelmia.

Kauhistelemani piikitys oli helppo nakki. Itse asiassa tunsin paremmin läskiä puristavat sormet kuin itse piikin. No, ehkä siinä jännityksessä tuli puristettua samalla tavalla kuin kilpakosijaa kätellään. Saapas nähdä, muistanko aamulla ottaa jääkaapista tuon mehun juotavaksi. Ajattelin nauttia sen ikäänkuin matkaeväänä.

Viimeiseksi kulinaariseksi nautinnoksi ennen leikkausta jäi kauraleipä voilla kinkulla ja juustolla. Ilmiselvä jättiannos tuleviin aterioihin verrattuna. Jos sairaalassa jää luppoaikaa kaikelta toimintaterapialta sun muulta niin otan mukaani kirjan. Waltarin Sinuhe onkin noihin sairaalaympyröihin sopivaa ajankulua. Olen sen pari kolme kertaa jo lukenut mutta hyvä kirja kestää kyllä pienen kertauksen. Toivottavasti kirja ei ole enne eivätkä rupea siellä Peijaksessa kalloa poraamaan.

Ja nyt nukkumaan, herätys on jo kello viisi, ihan kuten siinä joululaulussa.

Ai niin, kiitos kannustuksesta!

...ukkomiesten äijäfoorumilla jatketaan:
Mies220!...hyvä että otit tutun kirjan sairaalaan - vaikka onhan se aika painavaa luettavaa;-)
ei siinä heti leikkauksen jälkeisinä päivinä välttämättä oikein muuten tahdo pysyä kirjan tapahtumissa mukana, mutta sitä mukaa kun kipulääkitys helpottuu, niin ajatuskin alkaa luistaa - yllä olevien toivotusten lisäksi toivotan antoisia lukuhetkiä.

anssidi! Sinne savoon kanssa tsemppiä - ja varjelusta matkaan! Ammattilaisia he ovat sielläkin! Lupsakkaasti se männöö.
Koko ikäni olen ollut JoJo-laihduttajana, joten tiedän mistä puhun kun kerron kokemuksesta, jotta

mitä vähemmän painaa niin sitä paremmin jaksaa painaa

(onkohan siellä Kysissä enää ketään jo 1970-luvulla töissä ollutta sairaanhoitajaa - siihen aikaan painoin vain 78 - 82 kg)

Herroille hyvää leikkauspäivää. Toivottavasti turkit pysyvät päällä tai ainakin kasvaisivat tuuheampina takaisin... Ja kyllähän sitä "näkyvyyttäkin" löytyy lisää kunhan aikaa kuluu

hienoa hansu
kiva että kommentoit näitä äijäjuttuja!
ja onhan se sekä Mies 220:llä että anssidi:lla mukavampi palailla tähän maailmaan, kun voivat huomata tällä palstalla,
että olemme saaneet äijäkerhon yhteiseen huoleen naisnäkökulmaa
Harmi kun ei ehditty tehdä lähtökohtamittauksia, niin olis sitten voitu tarjota lääketieteelle tilastonalkua tyyliin ennen - jälkeen

sananmuunnos mielessä
ethän loukkaannu hansu, mutta
ehdotan äijille että annamme hansulle arvonimen
"Mikkelin kittaaja"
miten niin paha?
- eikös sitä nestemäistä aika paljon pidä lipittää...

Isännän mielestä "mikkelin kisu" ois osuvampi... Ja enhän minä nyt hurtista huumorista kärsi. Sehän on oikeastaan elämän suolaa. Ja suolaahan tämä elämä kaipaa!

Ja ette pojat arvaakkaan kuinka monen mittaista sitä onkaan mittailtu töiden puolesta....

Kiitos hansu myötäelosta. Emme toki ajatelleetkaan tässä arvonimilautakunnassa vaarantaa sitä, että teidän isännällä on yksinoikeus sekä kisuunsa että misuunsa. Ehdotettu arvonimi onkin meidän kateellisten sivullisten kaavailema, mutta varmasti antaa meille lisää motiivia tähän projektiin.
Tsemppiä sinne pohjoisempaan savoon anssidille, joka tuolla toisaalla jo ilmaisi leikkauksen olevan ohi ja siellä huurupäissään odotteli ekaa safkaa...
Ihan tässä jännittää Mies 220 puolesta - toivottavasti kuullaan pian uutisia.

Siellä ei kauaa nokka tuhissut. Niin tarkka leikkausraportti kuin muistan tulossa kunhan tästä vähän tokenen.

Hyvä hyvä!!

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Maanantaiaamu ei edes sarastanut kun olin matkalla kohti Peijasta. Siellä luikahdin takaovesta sisälle kirurgiselle osastolle.
Ensimmäiseksi minut sieppasi mukaansa hoitaja, joka etsi minulle vaatteet, housut ja esiliinan tapainen kaapu. Mittojen mukaan valitut tukisukat piti myös repiä jalkoihin. Sen jälkeen odotustilaan. Siellä onnistuin muitten odottajien kauhuksi ja hämmästykseksi nukahtamaan. Verikoe, verenpaine ja paino tarkistettiin. Painoa ei ollut tippunut edellisen käynnin jälkeen mutta se ei tuntunut olevan este leikkauselle. Myös napa putsattiin hoiturin toimesta peräti kolmella vanupuikolla vaikka olin sen sunnuntaina uimahallissa virutellut nöyhdättömäksi. Mukillisen mahalääkettä sain myös.

Parin tunnin odottelun jälkeen minut vietiin nukuttamoon. Siellä laitettiin vasempaan kämmenselkään laskimotippa ja oikeaan ranteeseen valtimotippa. Valtimotipan laittaminen tapahtui puudutusaineen avustuksella. Sänky oli varsin miellyttävä, oikein ilmapatja. Taas odottelin hetken. Sitten meikäläinen kärrättiin leikkaussaliin. Siirtymätaipaleen salin ovelta leikkauspöydälle tein ihan omin jaloin.

Se vasta oliskin paikka. Oli kuin olisi mennyt avaruusalukseen. Vimpaimia ja vehkeitä oli joka puolella, katossa ainakin kolme valtavan kokoista kohdevalaisinta. Monitoreja ja kaikkea muuta teknistä enemmän kuin elokuvissa. Leikkauspöytä vasta ovela olikin. Siinä oli omat siivet jaloille ja käsille, jalat harallaan krusifiksissä siinä maattiin. Jalkoihin aseteltiin pumppusukat. Sellainen ilmatäytteinen viritelmä, joka automaattisesti kiristeli itseään nilkoista polviin päin. Oikein miellyttävän tuntuinen. Ympärillä hyöri valtavasti väkeä. Jokainen kertoi, mitä tekee. Pari laittoi tippaan letkuja, yksi asensi päähän unensyvyysmittarin. Se oli sellainen lappu otsalle. Kylkiin, rintaan ja joka puolelle liimailtiin antureita. Päähän viritettiin verkkopipo, vaikka olinkin ajellut pääni liki muliksi sunnuntaina. Viimeinen asia, jonka muistan on se, että joku sanoi laittavansa vasempaan reiteeni maadoituslätkän, joka tuntuu kylmältä. Siihen katkesi meikäläisen osuus siitä showsta.

Heräsin heräämössä. Siellä taisin saada kipulääkettä suoneen ja ennen pitkää minut vietiin tehostetun valvonnan osastolle. Ensimmäiseksi siellä asennettiin katetri kulliin. Ei tuntunut juuri missään, sillä jotain puudutusainetta siihen nuppiin siveltiin. Maanantaipäivä meni sellaisessa välinpitämättömässä huurussa. Lääkitys oli kai suhteellisen kova, kipuja ei ollut ja jos vähänkin vinkkasi, niin kipulääkettä sai lisää. Minähän vinkkasin aina kun siltä tuntui. Syrkäkorvalla kuitenkin kuulin hoitajan juoruavan lääkärille myöhemmin, että kivunlievitystä ei ollut tarvinnut kovinkaan paljoa. Hengittelin välillä pulloon ja välillä pidin ilmnapainehäkkyrää naamalla. Tiistain vastaisen yön nukuin tämä cpap-laite kasvoilla.

Tiistaina minut siirrettiin tavalliselle osastolle ja jouduin luopumaan niistä miellyttävistä pumppusukista ja vielä pahempaa, siitä luxuspedistä. Tavallisessa sairaalasängyssä jouduin virumaan viimeisen vuorokauden. Tiistaina iltapäivällä sain ensimmäisen kerran ruokaa. Se oli mehua ja maitoa ja vettä. Kuusi desiä meni illan aikana. Kipulääkkeitä sai pyydettäessä. Samoin kävelemään patistettiin oitis. Ai niin, heti osastolle tultua oli vuorossa reissun karuin juttu. Nyt herkkähermoisimmat lukijat voivat jättaa pari riviä väliin. Katetri otetiin pois. Hoitaja kiskaisi sen reippaasti nykäisemällä ja täytyy sanoa, että vaikka kipulääkkeitä oli syöty niin se tuntui luissa ja ytimissä. Puolen sekunnin säväys ja puolen minuutin kirvely. Verethän siinä lähti irti. Kusella käydessä huomasin, että jonkin sortin kuukautiset olin minäkin sitten saanut. Kolmannella kerralla virtsatessa kirvely sitten häipyi ja verikin lakkasi virtaamasta.

Hoitohenkilökunta oli ystävällistä. Verikokeitten ottajia ramppasi siinä ja välillä käytiin kyselemässä vointia. Oikein mukava vuorokausi paitsi, että huonekaveriksi osui liki 90-vuotias papparainen, joka huuti. "Hoitaja! Hoitajaaaaaa! Hoituriii!", melkein koko valveillaoloaikansa tämä vanha herra käytti hoitajien kutsumiseen. No, minulla on hyvät hermot, joten kestin sen kuin mies. Joku muu olisi saattanut moiseen meluun hermostuakin. No, vuorokausi menee vaikka aidanseipäänä.

Keskiviikkoaamuna sitten leikkaava kirurgi kyseli vointia ja lupasi, että saan mennä kotiin, jos olen kahteen mennessä juonut litran nesteitä. Fysioterapeutti ja ravitsemusterapeutti kävivät antamassa omat ohjeensa ja pian olikin kotiin lähdön aika.

Kotimatkalla paistoi aurinko.

Jos jäi kysyttävää tai jokin asia epäseäksi niin kysykää pois rohkeasti. Yritän muistella.

Onnittelut onnistuneesta operaatiosta. Ja voimia jatkoon!

Mielenkiintoista toi katetri. Minulta se otettiin pois siinä vaiheessa kun se sulle vasta laitettiin. Minulle se laitettiin nukutuksen aikana ja pois se otettiin kun olin vielä hyvinkin huurussa teho-osastolla joten se ei tuntunut missään enkä saannut kuukautisiakaan.

Nyt sitten vaan opettelemaan syömistä. Vaikka tuntuu että menisikin niin ei kannata desiä enempää kerralla ahtaa.

Onnea pikkumasuiselle!

Minulla oli sama leikkauspäivä, joten monilta osin tarinasi oli hyvin tutun tuntuinen. Aika hyvin muistat yksityiskohdat, vaikka johan sitä melkoisessa esilääkepöllyssä leikkaussaliinkin vietiin. Muistin monta asiaa itsekin, kun luin kertomustasi.

Itse olen täällä mittaillut noita neste- ja rahka-annoksia, 50-100 ml, en ole uskaltanut vielä kylläisyyttä kokeilla. Aamulla meni desi löysää velliä ilman ongelmia.

Ei muuta kuin voimia ja iloa uuden elämän opetteluun!

Saranna

kiitos Mies 220, mukava kuulla, jotta kaikki meni hyvin! Ja kiva kuulla muiden kokemuksia, kun omastakin leikkauksesta tuli keskiviikkona vasta kaksi viikkoa.
TAYSissa huppu tuli silmille jo siellä nukuttamossa, joten salivuoron tapahtumapaikka jäi näkemättä - ja eka muistikuva oli heräämön puolelta. Siksi oli kiva lukea raporttisi siltäkin osin. TAYSissa vietiin kyllä heräämöstä suoraan osastolle, mutta ekan yön lihavuusleikatut olivat siellä tehotarkkailuhuoneessa, jossa on kaiken maailman anturit ja näyttöruudut. Ne pumppusukat sain pitää kotiutukseen asti. (olin keskiviikosta lauantaihin eli 3 yötä). Minä en havainnoinut katetrin laittoa, kun se tapahtui ilmeisesti siinä nukutuksen jälkeen. Minulla antoivatkin sen olla kotiutuspäivän aattoon asti, kun siinä toisena päivän ei hetkeen tullut kuulemma tarpeeksi pissaa ja se oli liian tummaa. No pari yötä leikkauksen jälkeen rupesi sitten tulemaan riittävästi ja riittävän kirkasta. Pyrkivät kuulemma ottamaan sen pois mahd. pian, jotta toipilas aktivoituu kävelemään vessareissut ja siinä on kuulemma tulehdusriski jos sitä liian kauan pitää. Poisotto kirpaisi, mutta kai sitä oli vielä tramali ja panadoli sen verran vaikuttamassa, jotta ei jäänyt kauheaa muistikuvaa. Hoitaja oli varmaan poistanut niitä ennenkin, kun kävi niin kätevästi;-).
Korvatulpat auttoivat huoneessa metelitilanteissa.

Tsemppiä! Ja lipitä rauhassa alkuajan annoksia - pääasia on nesteen nauttiminen ja maltilliset annoskoot sapuskoissa. Eli juo paljon ja syö usein, mutta vain 1 - 1 1/2 dl annoksia - ja niitäkin pitkään ja hartaasti...
Minulla on nyt ensimmäinen kova koitos, kun lähdetään pojan kanssa hänen urheiluleirille viikonlopuksi, joten reissuruokailukokemuksia tulee nyt perjantaiaamusta sunnuntain ja maanantain väliseen yöhän asti - no onhan leikkauksesta jo 16 vuorokautta;-).

P.S.
Ehditkö sitä Sinuhea lukea
Oliko sulla tenavatakin siellä luettavana
-vai ihanko poimit alkurepliikkisi Bulwer-Lyttonin "Paul Clifford" - novellista:
"It was a dark and stormy night..."

Heh, he, he (niin kuin entisessä elämässä ja asuin paikassa grilli myyjä tapasi naurahtaa), minä se en katetria saanut, vaikka sitä kysyin. Sanottiin että ei tarvi kun leikkkaus ei kestä vain tunnin. Sittempä kävikin vahinko ja hoitsut joutui talkoisiin:)

Onneksi olkoon Mies220, ehkä se kikkeli kohta sieltä löytyy.

Onnea uudelle pienelle masulle olipa hauskasti kirjoitettu tarina

Onnea

No niin, nyt on sitten kulunut viikko leikkauksesta. Tramalin syömisen lopetin jo perjantaina ja taidan passata nyt tuon Litalginin myös, minkä olen ottanut yötä vasten. Kipuja ei siis ole pahemmin ollut. Tietysti kun nousee tuolista tai sohvalta ylös niin huomaa, että kyllä siellä mahassa jotain on sorkittu. Samaten yöllä jos yskii selällään, niin pientä pistoa tuntuu. Mutta ne on sellaisia kipuja, joihin nuo kipulääkkeet ei taida edes auttaa.

Luotettavaa tietoa painon tippumisesta ei ole kun joudun pelaamaan noilla kahdella vaa'alla. Mutta valistunut arvaukseni on, että ainakin viisi kiloa on lähtenyt. Kunhan pääsee alle 180 kilon niin sitten riittänee jo tuo digitaalinen ihme. Siihen asti mennään arvauksilla.

Urheilija minussa heräsi lauantaina ja kävin peräti kuudensadan metrin lenkillä. Eilen lisäsin matkaa ja kävelin 1.2 kilometria. Tänään on vuorossa jo 1.6 kilometrin lenkki. Eli 400 metriä päivässä lisää nyt siihen asti kun hyvältä tuntuu ja säät sallivat.

Syömishommia olen harrastanut sen verran, että ostin tuliterän sauvasekoittimen. Sillä menee jauhelihakeitto mukavasti alas. Samoin rahkasta, jukurtista ja mansikkakeitosta saa sauvasekoittimella yllättävän ovelan makuisen sotkun aikaseksi. Hapanta mutta hyvää. Ajattelin kaupassa käydessä tutkailla vähän noitten proteiinijuomien salaisuuksia. Tahtoo tämä liemivaihe olla liian hillarivoittoista. Avuksi tähän ruokapuoleen tuhlasin rahaa. Kiloklubi on saanut sivustonsa niin hyvään kuosiin, että mainoksia ei voi välttää millään, joten päädyin Kalorilaskurin sivustolle. Siellä ei mainokset häiritse ja pysyy edes jotenkin muistissa nämä syömis- ja liikkumishommat.

Nälkä ei vielä ole ollut eikä mitään tulen palavaa intoakaan seisovien pöytien ääreen. Sujuvasti istuin hampurilasbaarissakin, kun toiset mättivät evästä suuhunsa kuin minä ennen. Eli kaikin puolin on mennyt mukavasti.

Kiva kuulla, että sinulla meni kaikki hienosti. Mulla leikkauspäivään tasan 4 viikkoa aikaa, mukava lukea siis toisten kertomuksia. Tsemppiä!

Aika tarkkaan liki tunnilleen kaksi viikkoa sitten leikattiin mahasta osa pois. Nyt alkaa olla jo semmosessa kunnossa, että ei enää tunnu mahassa kiristystä, kun nousee sängystä. Mahaa pystyy jo vähän vetämään sisäänkin mikä viikko sitten oli vielä mahdotonta. Leikkaushaavat on jo saunan kestävässä kunnossa ja kai tästä loppuviikosta voi jo mennä uimahalliin pelottelemaan ihmisiä.

Syömisten suhteen on myös vähän petrausta tapahtunut. Pieni pyöreä näkkileipä ja maksamakkara täyttää aterian tunnusmerkit. Maha pysyy täynnä pitkään. Varsinaiseen kiinteään ravintoon ajattelin siirtyä kahden viikon päästä eli kun kuukausi on kulunut leikkauksesta. Eri ruoat olen nyt havaiunnut eri lailla täyttäviksi. Kanakeittoa menee helposti alas, samaten riisipuuro. Savuporojuustokeitto on yllättävän hidasta syötävää, vaikka litkua onkin. Samoin maitoon keitetty ruishiutalepuuro oli vellimäisyydestään huolimatta hitaitten listalla. Johtunee niistä hitaista hiilihydraateista nämä eri nopeudet, millä eineet uppoaa. Nälkä ei ole vielä päässyt yllättämään. Pikemminkin pitää aina muistaa syödä ettei tule liian pitkää taukoa.

Paino mitä ilmeisemmin laskee edelleen, puntarissa en nyt kuitenkaan ihan joka päivä ole viitsinyt käydä. Otetaan sitten tarkemmin kun pystytään yhdellä ja samalla vaa'alla punnitsemaan.

Yhden tikin kävin perjantaina poistattamassa työterveysasemalla ja samalla mittautin verenpaineen. Sekin oli kunnossa. Lenkkeily on edennyt sen verran, että tänään on vuorossa jo 3.6 kilometrin urakka.

Mulla sama että en tunne nälkää koskaan..mutta musta tuntuu etten tunne täyttymisenkään tunnetta tai sitten en vaan ole kertaakaqan syönyt niin paljon että maha olis täynnä