Ainon tarina

Hei   

Olen 33-vuotias tytönhupakko (koska en voi sietää sanaa nainen ja gbp -leikkauksestani on JO melkein kolme viikkoa aikaa. Olen ollut varmasti onnekas, koska minkäänlaisia kipuja en ole joutunut kärsimään. Kahden Peijaksessa vietetyn yön jälkeen olen tuskin kipulääkkeitä edes maistanut. Kaikki syömäni ruuat ovat uponneet erinomaisen hyvin, välillä on tuntunut jopa, että pystyisin syömään kolmenkin operoidun edestä - tätä tietenkään en ole testannut. Olen pysytellyt suhteellisen tiukasti annetuissa ohjeissa, vaikka tuo useille muillekin varmasti haasteelliseksi osoittautunut veden lipittäminen, on ollut kulmakiveni.

Lapsuudessa vielä ala-asteikäiseksi olin pullukka, mutta koska harrastin ahkerasti liikuntaa (lähinnä ratsastusta) hoikistuin vuosi vuodelta huomaamattani. Tuolloin ylipainoni ei minua juuri haitannutkaan. Yläastelaisena sitten alkoivat minullakin ongelmat. Vaikka painoni oli normalisoitunut indeksien ylärajoille, muisti terkkarikin aina huomauttaa pienestä pyöreydestäni. Tosin uskallan väittää, että lihasmassani painoi vaa´alla vähintään yhtä paljon kuin tuon terveydenhoitajani itseluottamus. Yläasteiässä vetäydyin sitten täysin kuoreeni, herkistyin ja minusta tuli sosiaalisia tilanteita pelkäävä nuori. Tähän vaikutti toki koulukiusaaminen, jonka koin tuolloin erityisen raskaasti. Kaiken tämän alla koin, ah sitä niin tuttua painetta laihduttaa, kaunistua ja uskoin lujasti, että jos vain olisin hoikka, asiani olisivat paljon paremmin. Olisin parempi ihminen, hyväksyttävä ja rakastettava kaikin puolin.

No, minähän laihdutin. Äitini otti minut mukaansa (ikuinen laihduttaja hänkin) jopa painonvartijoihin (jotka thank god on konkassa nykyään!), jossa yhdessä laskimme pisteitä ja kuuntelimme sitä ärsyttävää ämmää siellä edessä saarnaamassa kuinka ylimääräinen leivänpalasi illalla tuhoo sun koko elämän. Anokrektiseksihan se meni. Juoksin, ratsastin tunteja, enkä syönyt juuri mitään. Mitä vähemmän pisteitä päivässä, sen parempi ihminen olin! Sitten masennuin ja kaikkea seurasi vuosien häpeä bulimikkona, syömishäiriöisenä, joka kompensoi syötyjä kaloreitaan oksentamisen sijaan liikunnalla. Lihoaminen alkoi vähitellen ja itseinho voimistui voimistumistaan. Muistelen, että jossakin vaiheessa kuitenkin itseinhoni laimeni, mutta lihoaminen valitettavasti jatkui, rajuna! Jatkuvien laihdutuskuurien ja takaisin syötyjen kilojen kierre kesti reilut kymmenisen vuotta ja painoa kertyi minulle pahimmillaan 151 kilon verran.

Tänään koen olevani selviytynyt tuosta kaikesta niin hyvin kuin siitä koskaan on mahdollista selviytyä. Olen käynyt terapiassa jo ennen leikkaustakin parisen vuotta ja aion käydä vastakin. Halusin jakaa tarinani varsinkin niille, jotka kamppailevat syömisiensä kanssa, ovat epätoivoisiakin ja tuskailevat näinkin itsestäänselvältä tuntuvan asian kuin syömisen kanssa. Vielä en osaa kertoa paljon siitä mitä kaikkea leikkauksen jälkeinen elämä pitää sisällään, mutta sen tiedostan, etten yhtään aikaisemmin olisi voinut tähän leikkaukseen mennä. Sisimmässään sitä pitää olla varma (niin varma kuin voi), että itsesuojeluvaisto on kunnossa. Tällä tarkoitan, että ns ottaa niin tosissaan ylensyömisen fyysiset riskit leikkauksen jälkeen, ettei tulisi mieleenkään uhmata ja ahmia! Mieliteothan on eri asia kuin uhmalla syöminen. Leikkauksen vasta-aiheenahan on syömishäiriöt, mutta onko olemassa sellaista 150-kiloista daamia, jolla syöminen olisi täysin hallinassa ja normaalia? Ei, en voi uskoa sitä. Oman kokemukseni perusteella itse syömishäiriöllä ja sen vakavuudella ja laadulla on merkitystä. Uskon kuitenkin vahvasti, että kaikilla on mahdollisuus jos niin haluaa.

Nyt, kun olossani ei vielä ainakaan ole valittamista, en malta odottaa kilojen karisemista. Mulla on kauheasti unelmia, joita haluan toteuttaa, kun painoni sen sallii. En ole ratsastanut mies muistiin, joten se on listallani ykkösenä. Purjehduskin on varmasti ensi kesänä hieman erilaista kuin vielä tänään. Lisäksi vaellusretket pohjoisessa antavat odotuttaa itseään, mutta motivoin itseäni jaksamaan vesijuoksulla, uinnilla ja kävelyllä hyvää musiikkia kuunnellen. Riippuvuus liikunnasta on mulle aikaisemmasta elämästäni kovin tuttua, joten senkin kanssa on syytä olla tarkkana. Ihan vaan ettei menisi yli.

Kiitos, jos jaksoit lukea tänne saakka. Jaan mielelläni kokemuksia ja olen erityisen kiinnostunut tietysti keskustelemaan ihmisten kanssa, joilla leikkaus on tehty tuoreeltaan. Tunnen jo nyt keventyneeni, vaikka kiloja ei paljoa olekaan poissa. Paino nyt 138 kg, leikkauksen jälkeen pudonnut noin 5 kg ja siis sitä ennen enellä 8kg.


- Aino   

Vau miten hienoa Aino!
Onnittelut leikkauksesta, hienoa kuulla että kaikki on mennyt leikkuun jälkeen hyvin! Aika rankat vuodet sulla kyllä takana, nostan sulle virtuaalihattua. Onneksi ne vuodet on takana päin ja edessä sulla odottaa aivan uudenlaiset tuulet!
Tervetuloa palstalle!

Kiitos, HyeeNa!
Olen pyörinyt täällä palstoilla kirjoittelemassa ja kommentoimassa jo jonkin aikaa, mutta sain vasta nyt aikaiseksi kirjoittaa vähän itsestänikin. On se hyvä, että meillä on tällainen palsta

No kappas, rekisteröityminen 16.8.2012
Puusilimä mikä puusilimä, mutta no eniveis, kiva kun oot tehny omankin ketjun.

Aikamoinen tarina sulla Aino  Paljon olet kokenut.Mä olen menossa Peijakseen leikattavaksi syyskuun lopussa,jos kaikki menee hyvin. mahtavaa kuulla,että ei välttämättä tule hirveitä kiputiloja leikkauksen jälkeen  odotan pelon sekaisella jännityksellä leikkausta ja sen tuomaa uutta elämää.En ole yksin sen kanssa vaan puolisoni leikataan n. 3viikon kuluttua mun leikkauksesta  

Minkälaisena sairaalana sä koit Peijaksen,oliko hoito hyvää,henkilökunta ym?

Mun piti kyllä kirjoittaa,että odotan innolla leikkausta vaikka pelottaa kivut,heräänkö nukutuksesta(mulla ei ole siitä kokemusta)mut silti haluaisin,että leikkaus olisi mahdollisimman pian.  

Hei emmy, kipuja ei kannata pelätä. Mulla ainakaan ei juuri leikkauspäivän jälkeen ole niitä ollut. Parina eka päivänä 1-2 panadolia meni ja siinä kaikki. Matkustin 2 päivää leikkusta taksilla kotiin (matkaa 400km) ja ihan ongelmitta sujui. Muutenkaan leikkauksen jälkeistä elämää ei tarvitse pelätä, itse ainakaan en koe mitään hankalia rajoituksia olevan. Syödä voin mitä vaan, kunhan annokset pysyy pieninä ja muistaa syödä hitaasti ja hyvin pureskellen. Pienet annokset on jo niin mieleen iskostuneet, että välillä katsoo ihmeissään työkavereiden (varmaan ihan normikokoisia) eväitä   

Aino, nostan sinulle hattua kera ruusukimpun     . Olet käynyt kovan elämänkoulun ja selvinnyt voittajana. Älä lopetakaan terapiaa vaan käy niin kauan kuin tunnet tarvitsevasi. Et tule syömään kolmen leikatun edestä. Pikkumasu pitää siittä huolen. Kun on mennyt liikaa tiedät ja tunnet sen olotilan. Ohjeita kannattaa noudattaa, einiitä turhaan anneta. Vaan meidän hyvinvoinnin takia. Oikein hyvää kesää ja juhannusta sinulle.

Kiitos tsempistä meevin! Mulla tulee vaikeinta varmasti tuo hitaasti syöminensja ruoan kunnolla pureskelu. Olen aina hotkinu ruoan nopeasti. Olo kiire töissä tai ei. Kotona jää usein päälle se....
N

Onnea pikkumasullesi Aino! Rohkea nainen olet! Terapiaa kannattaa varmaan jatkaa ainakin jonkun aikaa, ei siitä haittaakaan ole. Oman kehon muutosta on hyvä käydä läpi. Ja totutella uuteen minään.
Emmy, olen miettinyt, jos satun pääsemään leikkaukseen, työpaikalla ruokailua. Ruokatauko on puoli tuntia, mutta mikrolla lämmittäjiä jonossa joten ruuan syömiseen ja hyvin pureskeluun ei jää loppujen lopuksi paljoa aikaa. Niinpä aion tehdä töihin kasvissosekeittoa, pakastaa purkkeihin ja sekaan vaikka raejuustoa, ei mene niin paljon aikaa siihen pureskeluun, toki keittokin on pureskeltava ettei dumppaa. Keittoa on helppo lämmittää pikkutauoila ettei ruokailuvälit mene liian pitkiksi. En tiedä toimiiko mutta kokeiltavahan se on sitten. Nyt kannattaa sitä pureskelua opetella...

Tulipa paljon kirjoitusvirheitä,kun kännykällä päivällä kirjoitin...
Valopää mä olen keittiössä töissä ja meillä on hyvin taukoja.Varmaan enemmän kuin monessa muussa paikassa...Meillä on keittolounas mm joka päivä.Nykyään leivotaan useasti ja se on huono juttu,kun näkee ja haistaa kaikenlaisia herkkuja  mä kyllä luulen,että työkaverini pitävät huolen syömisistäni  Ny olen kaikille kertonut tästä.Pureskelua olis vaan syytä harjoittaa.Erittäin huono tapa hotkia ruokaa on mulla  

Pikkumasu opettaa pureskelemaan. Kummasti tahti hiljentyy ja leukapielet jauhaa kun on kokenut pahan olon nopeasti syömisestä.

Kiitos kovasti kaikille ihanista ja kannustavista kommenteista!

Kummallinen tunne on yllättänyt minutkin muutaman kerran, kun olen syönyt liian nopeasti. Tuntuu kuin olisi ilmakupla ruokatorvessa, todella inha tunne siis kyseessä. Onneksi se menee nopeasti ohi, mutta on onnistunut kyllä hidastamaan tahtia aika tavalla.

Mä vaan oottelen, että tää viikko menis nopeesti ja saisin alkaa syömään kiinteää ruokaa. Himoitsen kvinoapihvejä, tiedä sitten miksi, ja aionkin tehdä niitä ensi viikolla

Hieman tuossa juhannuksena lipsuin, pakko tunnustaa. Söin uusia perunoita ja ihan vähän kalaakin maistoin. Pureskelin soseeksi suussa, eikä ongelmia ilmaantunut. Tuntui taivaalliselta.

Mielenkiintoinen tarina sinulla Aino. Onneksi asiasi on nyt hyvin!!! Itse söin jo viikon päästä leikkauksesta mm. kalapuikkoja ja maksalaatikkoa... Pureskelin hyvin niin kaikki ok.
Itse toivuin kanssa todella hyvin ja nyt ainut miten eroan muista syödessäni, että en juo samaan aikaan ja annoskoot pienempiä. Syön liian harvoin... Ei tahdo muistaa kun tekeistä päivisin riittää.
Oikein hyvää kesää kaikille!!!!