Sleeve-leikattu Tallinnassa 4.4.2012

Onnittelut vuosipäivästä

Hyvää vuosipäivää täältäkin suunnalta!

Päivitetäänpä tänne kuulumiset.. eli Sleevestä on nyt 1 vuosi ja pari kuukautta päälle.

Viime viikolla kävin lääkärissä ja labroissa ja tuomio oli, että olen kaikinpuolin terve nuori nainen. Lääkäri meni jopa niin pitkälle, että sanoin "meillä on uusien ohjeiden mukaan oikeus sanoa, että voi parantua 2.tyypin diabeteksesta ja sinä olet parantunut"

Eli kaikki vitamiinit, hemoglobiinit, sokerit, kolesterolit yms. oli kuin terveellä ihmisellä. Ainoa pieni onglema oli, että kilpirauhasen vajaatoimintani oli kääntynyt liikatoiminnalle, mutta sehän vain tarkoittaa, että sitäkin lääkitystä vähennetään.

Paino ei ole viimeisen 5 kk aikana pudonnut kuin muutaman kilon, mutta yhtäkkiä huomasin, että vyötäröltä oli kadonnut melkein 20cm !!!!!!!

Minulle menevät housut kokoa 38 jalkaan! Ennen leikkuuta 46:set olivat tiukkoja. Ette usko sitä onnea ja iloa kun sai ensin ostaa ajopuvun naisten osastolta, ja nyt kävin vielä hakemassa kevlari farkut kokoa 38. En ole onnistunut lopettamaan hymyilemistä

Kaaduin moottoripylrälläni pari viikkoa sitten ja nyt on kyljessä "patti" semmoinen nyrkin kokoinen turvonnut alue... epäilen, että se on tyrä. Se on vyötäröllä (vähän navan tason alapuolella) vasemmassa kyljessä, jolle siis kaaduin. Nyt vain mietin, että ei se vissiin voi sleeveen mitenkään liittyä, kun ei mikään noista laproskopiahaavoista ole kovin lähellä. No, asia selvinnee parin päivän sisällä.

Mutta siis kaiken kaikkiaan, elämä muuttuu vain paremmaksi koko ajan, ja päivääkään en vaihtaisi pois. Vaikka leikkuun jälkeen on ollut huonoja päiviä, ja kaikkea ei voi syödä, niin olen ääääääärettömän onnellinen terveydestäni ja uudesta elämästäni

Hitsi, kaaduitko pahastikin? Minä kiepsautin lähtötilanteessa viime kesänä nurin kun varasin väärin leikatulle jalalle. Armottomasti mustelmia ja ääretön ärtymys... No ajamiseen tuli pientä ei toivottua jännitettä.

Minäkin olen pukenut (lue sulloutunut) koon 38 vaatteisiin. Täytyy sanoa, että on todellakin huikea tunne. Ajotakki, jonka ostin oli kokoa S. Itse pidin sitä alkuun pienenä, mutta nyt olen tajunnut myyjän olleen oikeassa. Takki on juuri oikean kokoinen 

Sanotaan, että motoristeja on kahta lajia; ne jotka on kaatuneet ja ne jotka eivät vielä ole:D Itse kuulun noihin ensimmäisiin, kaatuminen ei ollut raju, lähes pysähdyksissä hiekkapihalla... mutta seuraukset kyllä. Kehräsluu nilkasta halki, ensin kipsaushoito 6vko, sitten ihmettelyä kuukauden verran kun ei tunnu paranevan. Lisätutkimuksissa havaittiin ettei ollut ollenkaan luutunut, siis luudutusleikkaus raudoituksineen. Ja vielä metallien poisto. Vuosi kului, ennenkuin pääsi lähes normaalisti liikkumaan. Nyt kaatumisesta 5v ja nilkka vaivaa edelleen vaihtelevasti. Mutta mopon selkään halajan. Suunnitelmissa on lähteä heti jussin jälkeen itäsuomeen pyörillä, toivottavasti ton isännänkin innostus riittää...

En mie pahasti... vauhtia oli alle 30km/h, hiekkatie. Vähän asfaltti-ihottumaa käsivarressa (nahkatakin hiha ei pysynyt alhaalla), mustelmia ja joku hematooma kyljessä. Ylpeys sai suurimman kolauksen. Tai siis mopo sai vielä suuremman, muovimoposta toisen puolen kaikki katteet paskana.. melkein meni lunastukseen sen takia. Mutta onneksi täyskasko nyt kuiten korvaa.

Mutta ehkä nuo 38:n ajofarkut pitää mielen hilpeänä

Hyvä, että ei sinulle käynyt pahemmin. Pyörään saa onneksi uutta osaa. Joku on minulle sanonutkin, että on kahta sorttia motoristeja. Niitä, jotka ovat kaatuneet ja niitä jotka tulevat kaatumaan. Itse lukeudun niihin kaatuneisiin. Poikani kippasi kevarin nurin ajojensa alkuvaiheessa ja oli kaatuneiden muistopäivänä sairaalassa. Juotiin siinä sitten yhteisymmärryksessä "kaatuneiden muistokahvit"... :lol:

Minä olin viime yön töissä, lähdin reippaasti matkaan moottoripyörällä. Oli viimeinen työvuoro, kun sanaoa pasautin itseni irti... No lähtiessä kotoa Virago ei startannut kuin mäkilähdöllä, isäntä hujautti koneen käyntiin. No valvoin yön ja aamusta olin lähdössä kotia... Eipä startannut ei. Niin sitä elämäni ensimmäisen kerran tein mäkistartin työmaan pihalta yleisön edessä. Pikkuisen otti päähän, mutta selvisin liikkeelle. Oli pyörä ollut ajamatta useamman viikon ja akku oli päässyt nollaamaan itsensä. No nyt on akku ladattu ja kone hyrähtää nätisti käyntiin. Olisi kaksi viikkoa aikaa nauttia ajelusta, ennen kuin työt toisaalla kutsuvat.

HEH HEH... Meevin kirjoittanut samat kommentit jo aiemmin :twisted:

Jahhas, päivitetäänpä sitten tilannetta. Eli paino on jumiutunut tuohon n. 69kg paikkeille joka tarkoittaa BMInä noin 27. Tosin tämä on itsestä kiinni, kun en ole syömisiäni kauheasti katsonut. Tosin olen pienentynyt edelleen vaikka paino ei putoakaan, eli kiinteytymistä tapahtuu.

Aloitin kuntosalin, tai siis lähinnä ryhmäliikunnan (bodyblance, jooga, pilates) reilu kuukausi sitten. Tämä on ensimmäinen kerta elämässäni kun harrastan liikuntaa vapaaehtoisesti (peruskoulun jälkeen) ja oikeastaan ainoa liikunta mitä olen harrastanut koulun jälkeen. Ja fiilis on mitä mahtavin.

Kaikesta tästä on seurannut myös se, että kun löysin elämän iloni ja käytännössä sain elämäni takaisin, tuli eteen avioero. Yhteinen päätös, mutta paljoltikin johtui leikkauksesta. Huomasin, että minustahan saattaa olla joku kiinnostunut, niin minun ei ole pakko pysyä laimeassa avioliitossa. Viikon päästä olisi toiselle paikkakunnalle muutto ja uuden elämän alku, en malta odotaa

Edelleen olen sitä mieltä, että sleeve on parasta mitä elämässäni on tapahtunut

Päivitetäänpä taas.
Uusi elämä aloitettu uudella paikkakunnalla (Hämeenlinnassa) Vaihdettu toiselle kuntosalille... töit haetaan kovasti.
Uudella kuntosalilla olen nyt pari viikko harrastanut ihan hikiliikuntaakin (sh'bam tanssitunteja ja tänään kokeilemaan evergreen tanssituntia). On mahtava huomata kuinka jaksaa liikkua, ja hien virratessakin jaksaa silti virnistellä kuin tyhjäpää.
Painokin on lähtenyt taas putoamaan. n. 8-10 kk paino pysyi samassa, mutta vaatekoko kyllä pieneni koko ajan. Nyt on reilussa kuukaudessa mennyt kilon verran paino alas. Normaali BMI on enää muutaman kilon päässä.
Elämään on myös löytynyt uusi mies.. on ihan outoa olla tekemisissä ihmisen kanssa joka on tuntenut minut vain normaalikokoisena, ei ole koskaan nähnyt minua sairaana yli satakiloisena. Silti kuitenkin tsemppaa syömisten ja liikunnan kanssa. Itsellä varmaan suurempi sisäistäminen tässä, että joku ei näe minua "Ex-läskinä". Omassa päässäni kun olen edelleen se sairasryhävalas. En olisi ikinä arvannut kuinka vaikeaa on muuttaa omassa päässä olevaa minä-kuvaa. Jotenkin oletin sen muuttuvan automaattisesti peiliin katsomalla, mutta ei. Edelleen hämmästyn kun näen itseni tai kun kokeilen vaatteita ja joudun hakemaan pienempää kokoa. Koskakohan sitä tajuaa olevansa normaalin kokoinen. Usein vieläkin tulee kaupassa otettua ensin suurin koko (XXL) ja matkalla sovituskoppiin muistaa, että pirskatti, minunhan pitää sovittaa M kokoa eikä tätä.

Kilpirauhasenvajaatoimintani tosiaan pyörähti pahaksi liikatoiminnaksi, kun kukaan ei maininnut, että ehkä lääkitystä kannattaa säätää kun paino putoaa. Sitä tässä edelleen yritetään saada lääkitystä vähentämällä kuriin. Olisi mukava nukkua joskus 8 tunnin yöunet.

Mutta toistan edelleen itseäni: Sleeve-leikkaus on parasta mitä elämässäni on koskaan tapahtunut.

Kokonaispudotus on nyt siis (leikkauksesta 1 vuosi 7kk):
Kiloja: 104 --> 96 --> 68 = 36kg
Vaatekoko: 44-46 (XXL) --> 38 (M)
Senttejä: Lantiolta -20, vyötäröltä -25, reidestä -14

Mielenkiintoista luettavaa. Hämeenlinna on mun kotikaupunki, heti iski koti-ikävä
Tuo on aika jännä ettei se oma silmä muutu peilikuvan mukana, itse vielä leikkaamattomana ajattelee et sitä sovittais innolla aina vaan pienempiä kokoja. Saapi nähdä miten omalla kohdalla käy.
Mutta tuo liikunnasta nauttiminen ja jaksaminen on kyllä kiva juttu, itselle aina välillä (yleensä just kun pitäis käydä nukkumaan) iskee polttava halu päästä hölkkäämään - vaikken pysty kuin ehkä 20m kerrallaan

Pakko hehkuttaa... Istun tässä koneella päälläni S-koon t-paita
Kukaan muu ei varmaan ymmärrä miksi virrnistelen kuin pöljä, mutta ehkä te palstalaiset tiedätte

Hei Trintilla!

Olipa mukava lukea sinun kertomustasi, kun olen itse menossa myös Tallinnaan ohitusleikkaukseen 25.2. Vähän jo onperhosia vatsassa... Onko sulla antaa mitään erityisvikkejä kollegalle ulkomailla tapahtuvan leikkauksen johdosta.

Onnea uudelle elämä'llesi   

Kipu, sattuu on viroksi "valuta"

Olin itse itä-tallinnan keskussairaalassa, ja siellä "lähihoitajat" eivät puhuneet kuin venäjää ja viroa niin tuolla pärjäsi hyvin pitkälle
Sairaanhoitajat puhuivat englantia.
Mitäköhän muuta, tsemppiä, rohkeutta, ei se ole sen kummempaa kuin suomessakaan
Ota mukaan hyvää lukemista, joudut luultavasti olemaan sairaalassa pidempään kuin Suomessa joten tekemisen puute voi iskeä. Enpä muuta oikein osaa neuvoa, siis mitään mikä eroaisi kotomaasta

Ihana lukea tämmöistä tarinaa! Kunpa saisin itsekin päivitellä samanlaista muodon ja elämänmuutosta.

Harkitsen tuota Tallinnaa... mietin rahapolitiikkaa   

Tehdäänpä tähän pieni väliaikapäivitys

Eli: Paino on noussut n. 8 kiloa siitä mitä se oli alimmillaan. Sanoisin, että puolet tuosta on ihan omaa mokaa syömisen suhteen ja toinen puoli on.. lihasta! Käyn kuntosalilla säännöllisen epäsäännällisesti ja selkeästi jotain edistystä siellä on tapahtunut, ja tunnetusti lihas painaa enempi kuin läski.

No joo, joka tapauksessa on taas otettava itseä niskasta kiinni ja jätettävä herkuttelu (pop corn addikti) ja keskityttäbä syömiseen.

Positiivisinta on kuitenkin se, että minullahan oli 2. tyypin diabetes ja siihen metformiini lääkitys ennen leikkausta. Lääkkeet jäi leikkauspöydälle ja sen jälkeen pitkä- ja paastosokerit on ollut kunnossa. Nyt pääsin uudessa duunissa ihan sokerirasituskokeeseen (ekaa kertaa leikkauksen jälkeen) ja siinäkään ei näkynyt mitään viitteitä diabeteksesta, arvot olivat täysin terveen ihmisen arvot

Siitä olen onnellinen.