Leikkauksen psyykkiset vaikutukset

Hei Sarppa

Minulla oli ennen leikkausta ruoka koko ajan mielessä. (samanlailla kuin sinulla)
En tiedä johtuuko psyykkeestä vai mistä mutten nykysin pidä edes ruokakaupassa käymisestä,
vaikka ei leikkauksesta ole vielä kahta kuukauttakaan.
Minua inhottaa mennä kauppaan kun ei tee mieli ostaa mitään...

Niin mullakin ennen leikkausta aina ruoka mielessä mutta niin on myös leikkauksen jälkeenni, elän edelleen syödäkseni enkä päin vastoin en ole esimerkki en enkä haluakkaan vaan nautin elämästäni täysillä

Minulla on viime päivinä tullut ajatuksia ja "pelkoja" mitä seuraa laihtumisen jälkeen. Nyt menee kovaa, paino laskee hyvin ja olo on huikea. Mieleen on hiipinyt ajatuksia siitä, mitäs tämän jälkeen!? Painonlasku alkaa hidastumaan ja pysähtyy ja arki ja painonhallintataistelut edessä, euforia katoaa ja jalat koskee jälleen maanpintaa.
Osaako sitä olla yhtä onnellinen ja kiitollinen olostaan myöhemminkin, säilyykö tämä upea fiilis jne. Tämä leikkauksen jälkeen eletty puoli vuotta on ollut niin hienoa aikaa elämässä, että tämän toivoisi jatkuvan vielä piiiitkääään

Ann itse mietin ihan samoja. Tosin uskoisin, että tämän urakan jälkeen sitä osaisi pysähtyä miettimään mielitekojen ja kiusausten kanssa mikä on fiksua ja mikä ei.

Mun GBP oli toukokuussa 2010. Edelleen kun vaikka ajattelen kaupungille ostoksille menoa niin ensimmäiseksi tulee mieleen että minne kahvilaan tms. Ja töiden puolesta jos on iltakoulutuksia niin heti tulee mieleen mitä siellä on syömistä tarjolla. Onneksi noissa koulutuksissa on yleensä salaatteja ja niitä tekeekin eniten mieli.
Ei mulla ainakaan ole muuttunu suhtautuminen ruokaan. Kiinnostaa edelleen turhan paljon.

Ei minullakaan isommin ole suhtautuminen ruokaan muuttunut, tykkään edelleen laittaa ruokaa ja syödä sitä mutta olen toki oppinut etten voi syödä samanlaisia määriä kuin ennen, sama juttu karkkien kanssa. Karkkia jos syö vahingossa liikaa tai liian nopeasti niin tulee paha olo joka kyllä viimeistään ilmoittaa että nyt stop.

Katselin jokin aika sitten yhden ohjelman, jossa oli tutkittu syödyn ruuan vaikutusta aivoihin ja yllättävästi se vaikutti samalla tavalla kuin huumeet ja alkoholi. Varsinkin ahmiminen aiheutti riippuvuutta, ruokaholisti nimitys ei ole tuulesta temmattu... Suurin osa meistä on laihduttanut monta kertaa ja ehkä huomannut kuinka paljon helpompaa on hallita esim. makeisien syömistä kun sitä ei syö suuria määriä jatkuvasti. Eli mitä enemmän syö, sitä enemmän tekee mieli. Tosin kuitenkin se pysyvä painonhallintahan se vaikeaa on, totutut tavat tahtovat palata aina takaisin. Mutta ehkä tämä leikkaus sitten auttaa pysymään paremmin kohtuudessa, kun lisäksi tiedostaa ettei kannata tehdä itselle siitä hankalampaa kuin se olisikaan. Mutta yksilöitä olemme kaikki ja varmasti on muitakin asioihin vaikuttavia tekijöitä. Tsemppiä vaan kaikille, sillä sitä tarvitaan, koska loppuelämän muutokseenhan tässä pyritään.

Niin totta epävarma sun kirjotukses..allekirjoitan ton 100% pudotin painoani n.20 kiloa ennen tota marraskuullista leikkausaikaani ja luonnollisesti olin täysin ilman esim mun suurta herkkuani SUKLAATA..sitten kerran maistoin palasen fazerin sinisestä ja yllätys yllätys..se maistui pahalle

No sitten mulla lähti jossain vaiheessa mopo käsistä taas jälleen kerran ja pikkuhiljaa taas palasi maku suklaaseenkin Eli mitä enemmän syö sitä enemmän tekee mieli..se on täyttä totta ainakin mun kohdallani.

Itselläni oli viiden viikon rupeama sairaalassa( keuhkoveritulppa + haavan vuoto ym.) eli kävin rajamailla.
Leikkaus tehtiin elokuun viimeinen päivä. Olin koko loppuvuoden masentunut peläten jotenkin jotain takapakkia.
Tänä vuonna olen uhkunut uutta energiaa, jaksan jo juosta ja olen saanut kehuja nuorentumisesta ja kaunistumsesta. Vaatteita saa hankkia lisää. Kuitenkin jotenkin tuntuu etten pysy psyykkisesti ihan perässä
vaan kuvittelen itseni vielä yhtä suureksi kuin ennenkin.
Painan nyt 89 kg ja olen 164 cm pitkä. Jotenkin en jaksa enää miettiä laihtumista vaan oon ihan tyytyväinen vaikka jäisin tähän painoon.

Näin minulla

Itku on tullut pari kertaa.Heti leikkauksen jälkeisinä viikkoina kaduin koko leikkausta kun tajusin, että en enää pysty syöpöttelemään ja vetämään hirveetä määrää safkaa sisääni - ruokaorgiani olivat ohi.Tänään tuli itkun pirahdus vaatekaupan pukukopissa. Kaikki mitä sovitin mahtui päällenin ja osa piti vaihtaa pinempään. Kaikki näytti niin hyvältä mun päälläni jo nyt vaikka kiloja on vielä yli 100...

Jippii,löytyihän täältä kiintoisa aihe taas.
Kirjotin jo kyselyä aiheesta eri yhteydessä,kun en hokannu tätä ketjua.Kysynkin vielä uudelleen ,että puhuttiinko muille missään vaiheessa psyykkisistä vaikutuksista ennen/jälkeen leikkauksen?
Mulla ainaski on vieläki välillä ajatus,jotta olikohan tämä oikeen viisasta .
Tietystihän apua saa tk:sta tai muualta ,jos pahoja ongelmia tulee,mutta jotenkin tuntuu oudolta ettei asiasta puhuta yhtään mitään.Sehän on kuiteski selvää,että jotenkinhan se varmasti useammalle vaikuttaa.Sen verran suuri juttu kuiteski kyseessä.Onko teillä esim.yhteistapaamisissa ollut ketään asiantuntijaa puhumassa aiheesta?
Harmi ,ko mulla on tämä kirjotusnoppeus ihan yhen sormen varassa(muut on aivan laiskana),niin tahtoo ajatus lentää nopiampaan ,ku tuo teksti,joten saattaa vaikuttaa sekavalta(painotus sanalla vaikuttaa)

Yksi toimittaja haastatteli mua ja ihmeissään kysyi multa että onko mun identiteetti aina "lihava" vaikka ulkomuoto ei sitä enää olekkaan, kun puhuin itsestäni termillä "Me lihavat". Mä oon sitä mieltä, että lasken itseni ikuisesti lihavien joukkoon, koska vain toinen lihava voi ymmärtää sitä mitä on olla yksi lihavista.

Mulla on nyt 9 kuukautta leikkauksesta ja mulle on tullut pelkoja että mitä jos käy taas kuten aiemmissa laihdutusyrityksissä että pikku hiljaa vanhat tavat palaavat, kun fokus siirtyy muihin asioihin elämässä ja laihtuminen ei ole enää ykkösasia. Annokset ovat siis oikean kokoisia, mutta jos aiemmin tämän yhdeksän kuukauden aikana olen sallinnut itselleni vaikka yhden herkun (pullan tms.) päivässä niin yhä useammin sallin itselleni useamman. Karkaako ruokahholismini käsistä?

Lyltsy uskon, että sama pelko on suurimmalla osalla. Itsekkin olen siitä kirjoitellut ja myös huomannut omassa elämässäni, että helpointa on olla totaalikieltäytyjä. Ei tee samalla tapaa mieli, kun ei ole jatkuvan sokeripiikin perään. Toki herkkuja tulee syötyä ja rusinoita söin taas tänään luvattoman paljon, tosin elän toivossa, että auttavat mahan toimintaan. Ja toisaalta taas sehän on askel taas itsensä huijaamiseen. Ihan yhtä hyvin voisin syödä pari porkkanaa minimaallisin kalorein.

Aukaisen joka aamu kalorilaskurin koneelle ja lasken pitkin päivää mitä tulee syötyä. Aina joskus sitä hätkähtää, kun puolelta päivältä on jo 1000 kcal täynnä. Mitä sitä enää sinä päivänä voi syödäkkään... ei ainakaan kovinkaan paljoa, jos haluaisi pysyä 1200-1500 välissä.

Se hyvä puoli on raskaana olossa, että kärsin pahoinvoinnista. Ei tee mieli syödä vaan joudun pakottamaan itseni. Tänään on kaloreita rusinoista huolimatta tullut alle 800 kcal. Ja kun tavoite on 1750 kcal, niin vielä on varaa syödä yhtä sun toista. Ongelma vaan on se, että ruuan laatuun pitää todella kiinnittää huomiota leikkauksen jälkeen. Kun ruuan määrä on vähäinen on sen laatu sitäkin tärkeämpi kuten me kaikki tiedämme. Ruuaksi ei kelpaa siis herkut vaikka moni, minä mukaan lukien voisi varmasti liki elää niillä.

Ymmärrän hyvin, että suurimman osan paino on matalimmillaan 2v. leikkauksesta ja sen jälkeen jossain vaiheessa kääntyy nousuun. Kyllä se motivaation pitäminen samassa asiassa on ruokaholistille hankala homma monta vuotta peräkkäin. Ruokahan on holismeista sinäänsä hankalin, koska siitä ei voi kokonaan kieltäytyä vaan sitä joutuu monta kertaa päivässä "altistamaan" itsensä omalle paheelleen. Alkoholismi yms. taas on totaallikieltäytymisellä hallittavissa. Ei niin, että olisi helppoa, mutta kyseisen aineen kanssa ei ole pakko olla jatkuvasti tekemisissä.

Löysinpä mielenkiintoisen aiheen ja ajattelin laittaa hieman omiakin ajatuksia näkyviin.
Minuakin jännitti kovasti, että miten syöminen sujuu leikkauksen jälkeen.
Aluksi olin todella tarkka ja hermoilinkin. Tännekin kirjoittelin jumeistani ja pyysin ruokavinkkejä.
Alun hermoilun jälkeen olen jättänyt "laihduttamisen" vähemmälle ja keskittynyt kaikkeen muuhun elämiseen. Laihdutusprojektini etenee omaa tahtiaan. Yritän syödä monipuolisesti ja erityisesti proteiineja. Välipalojakin olen opetellut syömään. Toisinaan on mielitekoja ja toisinaan ruoka ei voisi vähempää kiinnostaa. Ruoka ja herkut maistuvat suussa edelleen hyvältä, mutta makeaa ei todellakaan voi syödä paljon, sillä siitä tulee helposti huono olo. En koe huonoa omaatuntoa, vaikka välillä herkuttelen. Niitä kertoja on kuitenkin niin harvoin ja kerralla syön niin vähän. Uskomattominta onkin se, että herkutteluun riittää pala suklaata, eikä koko levy.
Toisinaan minulle käy niin, että ei tee mieli edes herkutella, vaikka tarjolla olisi "vaikka mitä".
Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on kaapit täynnä herkkuja vierasvaraksi ja ne oikeasti myös tarjotaan vieraille. Ne eivät siis mene omiin suihin! Tämä on ihan uutta, sillä ennen leikkausta se ei olisi onnistunut.
Luulin, että minua leikattiin vatsan alueelta, mutta taisi ne jotakin tehdä myös tuolle pääkopalle, sillä niin paljon muutoksia on tapahtunut esim. asennoitumisessani ruokaan.

Sarpalle pakko kertoo etten missään tapauksessa halua maalata piruja seinälle,mutta omalla kohdallani sleeve ei vienyt mielihaluja ruokaan.Se vaan vaikeutti koko syömisprosessia-mikä tietty oli koko leikkauksen tarkoituskin.Mutta makeanhimo on edelleen niin vahva että korvaan sillä jo aterioita.Jonkun aikaa sitä oli skarppina,mutta sitten kun tajus että syödä voi sittenkin,niin tässä mennään.Mulla siis sleevestä 2½ vuotta.
MUTTA minä olen vain yksi esimerkki-toisenlaisiakin on ja toivon että niitä on ENEMMÄN.
Oma sisu on oltava paikallaan!Tsemppiä Sulle!!