Miten kertoa lapsille leikkauksesta?

Mun lapset eivät olleet edes huomanneet, että olin laihtunut. Pojan leikkiessä yrittävänsä nostaa mua, hän huomasi, että kätensä menevät äidin ympäri. Siinä vaiheessa mun oli pakko heille kertoa laihtuneeni sen verran, että ympärysmitta on pienentynyt 20 senttiä.

Minun ratkaisu: en kerro kenellekään mitään! Olen järjestänyt ala-asteikäisen isälleen lomalle sairaalaviikoksi, enkä isoille (jo omilleen lähteneille) aio puhua mitään. He tavoittavat minut kuitenkin puhelimitse. Turha huolestuttaa lapsia, he stressaavat kuitenkin.

Kunnioitan jokaisen ratkaisua mutta eikö kannattaisi olla rehellinen myös lapsiakohtaan jos jotakin sattuu niin sitten kova ihmetteleminen että mitä ja miksi heille ei ole kerrottu mitään vaan salattu perheen isot asiat.

Mä kuulun sit taas sarjaan, joka on hyvinkin avoimesti puhunut asiasta. Meillä tietää meidän naapuri (ollaan pieni taloyhtiö, vain 4 asuntoa ja naapurit ovat läheisiä), vanhemmat, aviomies, paraskaveri ja sit jokunen muukin varmaan, ketkä nyt facebookissa mun päivityksiä seurailevat (profiilini näkyy vain kavereille)

Mä en ainakaan kerro omille lapsilleni (8vuotiaat), et mihin leikkaukseen tarkalleen olen menossa, asiasta en ees puhu lasten kuullen mitään. Vaan tietävät että äiti on menossa jossain välissä sairaalaan ja jotain leikataan, ja muutama kaveri ihmetelly sairaalassa käyntejäni ni onneksi menneet juonittelevan sapen piikkiin eli leikkauskin menee Asian oikean laidan tietää vain muutama läheisin kaveri

Minä kerroin kaikille läheisilleni silloin kun mut piti leikata ja opin sen siitä että enäää en kerrro kun nyt pyydän uudestaan leikkaus jonoon(epäonnistuin täydellisesti itsenäisessä laihduttamisen jatkamisessa).
Viimeksi mm, äitini pelotteli mut tosi pahasti kaikenmaailman ennustajilla miten ne olivat kertoneet kuinka kuolen leikkauspöydälle(no en oikeesti usko koko hömppään,mutta kun muutenkin jännitin tosi kovasti asiaa niin toi sai jotenkin mun pääni entistä pelokkaammaksi).
Nyt ajattelin että en kerro kenellekkään niin kukaan ei voi olla vastaan ja pelotellakkaan

Eiköhän jokainen tunne läheisensä. Itse kerron kaikille ketä kiinnostaa.(siks kaikki tutut kiertää jo kaukaa)

Kyllä sitä kerkiää leikkauksen jälkeen kertomaan, jos kokee sen tarpeelliseksi. Eipä sitä tartte muiden kommenteista mieltään pahoittaa, kunkuitenkin jokainen katsoo asiakseen ja oikeudeen kommentoida(ja yleensä mitä idioottisimmilla kommenteilla).

Just. Paras "miks leikkuutat? Sehän venyy vuodessa ennalleen etkä ehdi laihtua ollenkaan" piristää mukavasti.

Mä en oo kuullu mitää negatiivisia kommentteja vielä ainakaa keneltäkään, vaan kaikki jotka asiasta tietävät ja ovat vaivautuneet kommentoimaan ovat olleet hyvin kannustavia. Mun ystävät ovatkin aivan ihania <3

Niinpä. Mulla ystäväpiirissä ei yhtään leikattua, eikä tietoa. Jospa minä saan mielipiteet muutettua.

Ei mullakaan ole yhtään leikattua, ja tietoakin aika minimaalisesti, mutta ovat silti onnellisia mun puolesta ja toivottavat kovasti tsemppiä

Niin minullakin pääsääntöisesti, mulla vaan tuttavapiiri aikas iso.

Jaah no sitten, mä liikun pienissä piireissä Kun ei tällasta läskiä huolita mukaan mihinkään, kun mun oletetaan olevan tyhmä tms...

Minä kierrän kesät mannekiinina erämessuilla, vuolen kukkia ja jaan ilmaiseksi, samalla kerron eräoppaan työstä.

Itse en ole kertonut lähes täysi ikäiselle lapselleni. En ole katsonut tarpeelliseksi. Ehkä myöhemmin jos tarvista tulee.
Asiasta ei edes tiedä aviomieheni. Hänelle on luultavasti kerrottava viimeistään kun leikkuriin menen.
Toki hän jotain aavistelee koska en ole peitellyt lekurissa käyntiäni enkä letkun nielentää.
Koko projektista ei tiedä kuin 1 lähin ystäväni ja hänen puolisonsa.
Tämä on oma tarkotuksellinen valintani tässä taistossa.

Mulla nuorin 19. Lapsenlapset ei ymmärrä vielä.

Se on hassu miten moni tuntee "syyllisyyttä" kertomattomuudestaan. Jos joku muu paikka leikattaisiin esim. peräpukamat, niin kuinka moni tuntisi tarvetta jakaa asiaa ?

Itse tiedän tasan tarkkaan kenelle ystävistäni olisin voinut asiasta kertoa ja odottaa asiallista kommentoinia. En halunnut kertoa, koska lihavuus kuitenkin kipeä ja monin tavoin hävettä "ongelma".

Juttelin yhden ylipainoisen ystäväni kanssa ja mietimme miten hankalaa tämä ruokaholistina oleminen on. Jos olet alkoholisti, lopetat juomisen kokonaan. Tupakoitsijat lopettaa kokonaan ja narkkarit kokonaan. Ei niin, että olisi helppo homma, mutta se on kokonaan kielletty aine sen jälkeen ja sillä selvä.

Ruokaholistina sitä taas ei voi lopettaa vaan on pakko useita kertoja päivässä "altistaa" itsensä omalle pahelleen, koska ilman ruokaa ei elä. Ja siinä sitten se kaidalla tiellä pysyminen tuottaakin hankaluuksia ilman leikkausta.

Puotapilvi kirjoitti juuri niin kuin ajattelin itsekin.

Ja tuosta lihavuuden ja tyhmyyden yhdistämisestä. mä en ymmärrä miten ihmiset kuvittelee toisen olevan tyhmempi kuin itse on jos ainoa ulkoinen ero kahden ihmisen välillä on koko. Mä en kyllä ole vielä huomannut yhtäläisyysmerkkiä lihavuuden ja tyhmyyden välillä.

Totta haastat 2fat2fly. Me ylipainoiset tiedetään, että meidän on usein tehtävä puolet enemmän töitä kuin ns normaalipainoisten osoittaaksemme olevamme yhtä hyviä. Muistaakseni brittitutkimus osoitti, että jo ihan pienet lapset määrittelivät lihavat ihmiset laiskemmiksi ja tyhmemmiksi kuin ns. normaalipainoiset.

Laiskuus- ja tyhmyyskäsitys johtuu varmaan siitä, että ns. normaalipainoiset eivät voi käsittää miten joku ei voi tietää, ettei saa syödä epäterveellisesti ja liikaa.

Paras kommentti tuli yhdeltä entiseltä tutulta. " Sun pitää vaan miettiä mitä syöt ja liikkua enemmän" Olin tuossa vaiheessa jo laihduttanut useamman kerran 15-40kg. Oli sitten ihan pakko sanoa että "Luuletko tosiaa etten tuota tiedä?" ja jatkoin vielä että " Minä tiedän ruoka-aineiden energia-arvot 50 kertaa paremmin kuin sinä." Voi piru että sieppas!

Endokrinologi sanoi mulle jännän jutun tapaamisella, jota jäin miettimään. Oltiin puhuttu paljon mun lapsuudenperheestä ja siitä miten neljästä lapsesta kaksi on ollut koko ikänsä normaalipainoisia ja kaksi ylipainoisia. Täsmälleen samaa ruokaa on lapsena syöty ja samat opit kotoa saatu. Lääkäri siihen totesi, että: " Lääketieteen kannalta sanoisin, että sinulla on joku sairaus joka ylipainon aiheuttaa. Sitä ei vain vielä olla keksitty mikä se on. Mutta kun se keksitään niin siihen tulee lääke niinkuin muihinkin sairauksiin."

Se oli niin mielenkiintoinen kommentti lääkäriltä, että se jäi mieleen.

Aloittelija

Endokrinologi oli tosi fiksu, harvoin törmää tuohon ajattelutapaan.
Kiva kun jaoit juttusi:)

Viisas endokrinologi! Moni lääkäri kun on vielä tuota mieltä, että olemme tyhmiä ja laiskoja.

Itse olen huomannut joskus että sitä alkaa itsekkin uskomaan siihen, ja itsetunto saa helposti kolhuja. Luonnostaan mulla on mielestäni hyvä itsetuntemus, tiedän mihin pystyn ja mitkä on omat heikot kohdat....mutta ajoittain itseinho iskee päälle, ja kolauttaa itsetuntoa nilkoille.

Noista toisten neuvoista vielä.... kolleegani alkoi kyselemään minulta veriryhmääni, ja kertoi sitten mitä minun kuuluu syödä veriryhmäni mukaan että laihdun. Hänkin oli saanut kolme ja puoli kiloa muutaman kuukauden aikana pois!!! LUOJA ETTÄ HATUTTI TUO KOMMENTTI!! Sanoin siinä suoraan että Haloo.... nyt puhutaan kymmenistä ja kymmenistä kiloista !! Ja huom, kolleegani on aika kolikeppi, ja aktiiviurheilija......että sillee. Tämä oli kyllä "osastoa puiden halailu".....