Miten kertoa lapsille leikkauksesta?

Siinäpä se asia tulikin. Eli miten olette kertoneet alle kouluikäisille tai alaluokilla oleville lapsillenne leikkauksesta, siihen valmistautumisesta ja sen jälkeisestä toipumisesta jne? En haluaisi, että lapsi stressaa sairaalassaoloani tai kertoisi yksityiskohtia päiväkodissa tai koulussa. Kuitenkin jo koululaiselle mielestäni voisi kertoa jo aika paljon asian oikeasta laidasta, ei tietenkään yksityiskohdista vaan lapsen ikä- ja kehitystaso huomioiden. Ja päiväkotiinkin varmaan pitää sanoa, että äiti menee nyt sairaalaan... Kokemuksia ja vinkkejä otetaan vastaan!

Mä en ole kertonut suoraan heille lainkaan( 5-v ja 6,5-v). Mä olin pääsiäisenä umpparileikkauksessa ja pari vuotta sitten sappikivileikkauksessa, sanoin nyt vaan että äiti lähtee kahdeksi päiväksi sairaalaan pieneen leikkaukseen. Osasivat edellisten perusteella varoa mahaa. Haavoja olen näyttänyt.

Syömisestä olen sanonut että mulle tulee huono olo jos syön liikaa. Olen laihduttanut/yrittänyt laihduttaa aiemminkin ja tietävät että se onnistuu jos syö vähemmän.

Paino on pudonnut yli 20 kiloa, mutta eivät lapset ole sitä huomanneet.

Ehkä enemmän kertoisin sillä perusteella jos kyselevät. Lyhyt vastaus. Mulla ainakin on tapana selittää juurta jaksain, ei ne jaksa ymmärtää/kuunnella. Ja jos ei ymmärrä, voi alkaa pelottaa.

Mulla on neljäsluokkalainen poika ja hänelle olen kertonut suoraan. Koska kuitenkin puhun asiasta läheisteni kanssa, niin hänen korvat ulottuu kyllä huoneestaan olkkariin asti (ainakin niin halutessaan :P).
Mutta puhuttiin myös siitä, että se on asia, josta ei tarvitse kertoa muille. Että mä kerron itse mun läheisille ja sellaisille, joiden haluan tietävän.
Poika kyllä kyseli jonkin verran, mutta asia tuntuu olevan silti hänelle ihan ok. Kun sanoin myös, että leikkauksen avulla estetään se, etten mä sairastu vakaviin sairauksiin jatkossa. Joten hän tuntui tosiaan ymmärtävän asian. Aina välillä hän on siitä jotain kysellyt ja varmasti tulee vielä kyselemään lisääkin. Mutta koitan vastata niin rehellisesti kuin pystyn, kuitenkin pelottelematta mitenkään.

Mä oon niin hassu, etten ole vielä kertonut suunnitelmistani pojalleni, joka on tosin jo 19-vuotias :). Meillä on superlämpimät välit ja poika tietää, että olen taistellut tän painoasian kanssa vuosikaudet. Hän tietää toki, että yritän nytkin pudottaa painoa ja on siitä iloinen, mutta en halua "rasittaa" häntä vielä tällä leikkausasialla, jos tästä ei vaikka tulekaan mitään - riittää kun mä stressaan sen kanssa :).

Hän on kevään ylioppilaita ja en halunnut, että hän alkaa murehtia kirjoitusten aikana mitään ylimääräistä, sillä hänet tuntien tiedän hänen alkavan murehtimaan, että mitä jos mulle käykin jotenkin huonosti :(. Nyt kesällä hänellä on ollut niin paljon kaikenlaisia tapahtumia (ihan kivoja siis), joten en ole hennonnut omilla asioillani häntä vaivata, siis leikkauksella, enhän edes tiedä, pääsenkö siihen.

Olen ajatellut kertoa sitten, kun tiedän varmaksi, että pääsen siihen ja tiedän hänen kyllä tukevan asiaa, sillä hän(kin) on todella huolissaan tästä mun diabeteksestä ja tietää, mitä lisäsairauksia se saattaa tulevaisuudessa aiheuttaa mulle ja kyllähän hän tietää myös sen, että sairaalloinen lihavuus pelkästään lyhentää elinikää huomattavasti. Uskon hänen olevan iloinen päätöksestäni, vaikka se toki varmaan häntä omalla tavallaan huolestuttaakin.

Jos mulla olisi vielä pieniä lapsia, kertoisin heille varmaankin myös vasta melko lähellä leikkausta, että "äiti menee muutamaksi yöksi sairaalaan, jossa äidin masu hoidetaan kuntoon ja että sen jälkeen äidille tulee paljon parempi olo, kunhan ensin pienet haavat paranevat" tai jotakin muuta sellaista :). Monesti lapsille riittää melko suppea selitys, usein me vanhemmat selitetään liiankin monimutkaisia asioita. Ja jos lisäkysymyksiä tulee, kertoo sitä mukaa mitä he haluavat tietää.

Mun ekaluokkalainen lapseni on kesän ollut huolissaan siitä, eikö äitin pitäisi laihduttaa "aika paljon" kun on niin lihava... Jotenkin haluaisin kertoa osan totuutta, mutta en liikaa ettei lapsi stressaannu tai juttele asioista jokaiselle vastaan tulevalle. ;)

Mä kerroin mun tyttärelle, kolmasluokkalaiselle kesän alussa ja sanoin että vielä ei ole varmaa mutta äiti kovasti haluaisi sellaisen leikkauksen joten nyt kun kun asia varmistui tyttökin osaa olla iloinen puolestani. Sanoin hänelle että sisältä vähän korjataan jotta äiti laihtuisi ja voisi paremmin. Odottaa kovasti että voisin enemmän liikkua ja puuhata hänen kanssaan. 4-vuotiaalle pojalleni olen sanonut että äiti menee sairaalaan pariksi päiväksi ja tulee sitten kotiin ja on vähän aikaa sillä lailla ettei syliin voi nostaa. Muistaa kyllä kun mieheltäni leikattiin sappi isona avoleikkauksena n. vuosi sitten ja siihen peilaakin ettei sitten voi koheltaa :))

Minä kerroin vain viidesluokkalaiselle tyttärellemme. Tokaluokkalainen ja eskarilaisellemme kerroin, että massu on vaivannut ja sinne kurkattiin ja kaikki on ok. Etukäteen sanoin, että kyse on pienestä kurkkauksesta mahaan ja mua voi tulla katsomaan jo vaikka samana päivänä. Ei lapset ihmetelleet mitään eikä oikeastaan kiinnostuskaan ollut tuota suurempi. Haavoja katseltiin ja ihmeteltiin niiden parantuessa, mutta ei nekään niin kovasti kiinnostanut.

Viidesluokkalainen (jota on mm. kiusattu vanhempien lihavuudesta) kanssa ollaan juteltu asiasta ja hän oli alkuun vastaan, mutta muutti mielensä varsin pian. Hän on myös kovasti "suojellut" mua illallispöydässä, kun en ole kaikkea jaksanut. Olen vaivihkaa antanut hänelle annoksestani. Olemme sopineet, että hän ottaa vähemmän ja minä sitten annan hänelle omastani=). Ei olisi välttämätöntä, mutta hänelle tärkeää olla "osallinen" jollain tavalla. Kävelylenkillekkin lähdetään hänen kanssa varsin usein ihan jutellaksemme ja, jotta mä saisin ekstrakaloreita kulutettua=).

Liikuntaa olen muuten lisännyt paljon. En olisi ikinä uskonut!!! Kävelen päivittäin 2-3 X 45min. lenkin ja pari vesijumppaa ja pari uintikertaa vielä päälle. Aikaisemmin menin kaikkialle autolla ja vesijumpankin lopetin jo vuosi sitten.

Mä olen miettinyt ihan samaa, että miten kertoisin. Olen miettinyt sitäkin vaihtoehtoa, että kun mulla on noita duunireissuja ympäri Eurooppaan, että lähtisin parin päivän "työmatkalle". Lapset tietääkin, että äiti on usein aika väsynyt, kun äiti tulee konferenssista :-) (se on se aikaero...).

Tulipas sopivasti tämä topic. Mulla on ollut sama aihe mietinnässä jo hetken aikaa. Sain hyviä vinkkejä teiltä, kiitoksia.

olette ihania <3

Miten sitten kerrotte työkavereille? Mulla on iso työyhteisö, ja sellainen työ, että poissaolo näkyy ja "pitää" jotenkin selittää. Läheisimmille olen kertonut rehellisesti asian, mutta on paljon sellaisia, joille en haluaisi yksityisasioitani kertoa. Nyt huhumylly tuntuu jauhavan "mitä siltä leikataan, poistetaankohan siltä kohtu jne". Jotkut kysyy jos suoraan, mitä leikataan... :/ Mä en pysty tässä asiassa olemaan jämy ja vastaamaan utelijoille etten kerro... Vinkkejä?

Minä sanoin, että on suolistossa ongelma, joka pitää hoitaa. Kroonisesti tulehtunut umppari on aika hyvä selitys, jos joku vielä tarkennusta haluaa.

Joidenkin uteliaisuudella ei vain ole mitään rajaa!!!

Tai sitten sappikivileikkaus vois myös olla aika hyvä selitys työkavereille =)

Itselläni on 16, 14 ja 8v lapset. Kellekään en ole kertonut leikkauksen todellista laitaa, ainoastaan sen, että mulla oli vatsassa ongelmia ja sen vuoksi tehtiin pieni operaatio. Kukaan ei ole tarkemmin kysynyt, joten ei ole tarvinnut selitellä. Ja leikkauksen vuoksi ruokavalioni on hetken aikaa hiukan erilainen, jotta homma paranee.
Tähän ovat tyytyneet. :)
Kaksi vanhinta ovat poikia, ja poikia ei nyt muutenkaan niin hirveästi kait kiinnosta :). Sen vain halusivat tietää, että olen kunnossa, ja se heille kerrottiin.

Töissä ainoastaan yksi pomo tietää asian todellisen laidan. Työkaverit, joille oli jotain kerrottava, sanoin, että menen pieneen operaatioon sairaalaan, mutta ei mitään vakavaa. Syön muutenkin töissä yleensä eväitä, joten siihen ei kukaan kiinnittäne mitään huomiota lounastunnilla.

Muista läheisistäni olen kertonut miehelleni, tottakai, suurin tukijani :D. Sekä toiselle siskolleni, vanhemmilleni ja kolmelle hyvälle ystävälleni. Muille ei ole tarvetta ratkaisuani selitellä, koska selittelyä siitä vain tulisi.

Ja jos joskus joku kysyy arvistani, kerron, että sappirakko on poistettu ;)

Sannikaarina

Nyt ymmärrän miksi ravitsemustrapeuttini oli kovasti huolissaan olenkohan kelleen puhunut aikomuksitani leikata mahalaukkuani. Te olette outoja...

Millähän tavalla me ollaan outoja? Minusta tää leikkaus ainakin on sen verran yksityinen asia, etten halua siitä ainakaan vielä tässä vaiheessa puhua kuin läheisilleni, joka sisältää läheiset ystävät ja läheiset sukulaiset. Mutta ei kai se minusta outoa tee?

On se mielestäni outoa jos ees omille lapsille ei voi kertoa,kuten osa täällä meinaa. Ymmärrättekö miten mielettömän raskasta se on lapsille kun ne vaistoaa et jotain on menossa vaan ei kukaan kerro mitä. Ja on toki yksityisasia ja tiedän senkin että ihmiset on julmia niiden yleinen mielipide on se että laihtua pitää omin avuin. Ja mihin minä olen törmännyt saattaa uppo oudot ihmiset tulla arvostelemaan lihavan naisen ulkonäköä.
Mehän ollaan julkista riistaa.... Ja pilkan kohteita, sitten kun nostat nyrkit pystyyn henkisesti olet ilkeä läski ämmä.
Kymmenisen vuotta sitten nää oli vielä yleisempiä ongelmia, nykyään meitä liikalihavia on jo niin paljon, että olen anakin itse saanut olla läski bongareilta rauhassa.
Mutta kertokaa nyt etes jollekin. Pitää sitä tukea olla ja hyväksyntää ympärillä,,,,,,

Mä ajattelen asiaa sillä tavalla etten näe mitään syytä rasittaa pieniä lapsiani omilla "murheillani". Tiesivät, että olen leikkauksessa ja ettei mitään suurta vikaa ole ja leikkauksen jälkeen, että kaikki on ok. Itse en ymmärrä lainkaan miksi moni tuntee tarvetta toitoittaa omia henk.koht. asioitaa kaikille. Johtuuko huonosta itsetunnosta vai mistä, että pitää kertoa kaikki kaikille? Monilla työpaikoilla kaikki tietää kaikkien sairaudet ja leikkaukset yms. Itse en ole kertonut enkä katso, että minun asiani kuuluvat työyhteisölle vaikka poissaoloni toki näkyy.

Tottahan toki ihmisiä on erillaisia ja jotkut luonnostaan jakavat kaiken, mutta minä en kuulu siihen ryhmään. Lastenkin ollessa sairaina koulusta laitan lappuun vain "sairaana". Ei kuulu koululle mikä on.

poutapilvi
olethan toki sinäkin kertonut lapsillesi heidän ymmärryksensä tasoisesti ja puhuthan täälläkin omista asioistasi. Kuvitteletko että kaltaiseni ihminen toitottaa kaikki asiansa ympäri kyliä?XD
Täällä oli ihminen joka suunnitteli sanovansa olevansa työ matkalla? Tä

Olen kertonut vanhemmillani, koska häntä mm. kiusattu ylipainoisista vanhemmista. Meillä hänen kanssaa erityisen lämpöiset välit ja juttelemme kaikesta mahdollisesta. Pienemmille olen kertonut lähinnä valkoisen valheen.

Tarkoitinkin sitä, että miksi moni tuntee syyllisyyttä siitä, jos ei kerro leikkauksesta. Lihavuus sinäänsä aiheuttaa jo valtavasti ennakkoluuloja ja kurjia kommentteja. Kukapa haluaisi näinkin ison asian kanssa kuulla muitten kaiken tietäviä kommentteja leikkauksista, niiden riskeistä tai miten leikattava menee siitä mistä rima on matalin. Varmasti tukijoitakin löytyy, mutta jos kertoo avoimesti kaikille tulee myös vastaan niitä ei niin toivottuja kommentteja, josta moni kuitenkin pahottaa mielensä.

Eri asia on minusta kirjoittaa/ kertoa asioista anonyymisti kohtalotovereilleen kuin kertoa kasvokkain kaikille tutuille=) Jokainen toki tietää tasantarkkaa mikä itselleen on paras vaihtoehto, mutta minä kannusta ihmisiä ennemmin pitämään leikkaus pienemmässä piirissä kuin kertomaan kaikille. Aina voi tarpeen tuleen kertoa, mutta takaisin ei sanottua saa.

Myönnän että olet niin oikeassa siinä että ihmiset on todella ilkeitä, kun on kyseessä huomattavasta tai sairaaloisesta ylipainosta, kuten minunkin kohdallani on. Minä vaan ajattelen asian niin, että poistuisitko mun elämästäni veisitkö menessäs rumatkasvosi eli mää oon mää ja mä teen tasan kuten mää itselleni parhaaksi näen.! Mulla tietää lapset ukko ja vanhemmat...
Pahimmat kommentit on olleet vanhoilta ystäviltäni, joita näen harvemmin, kun olen saaut todellakin vuosissa painoani alas niin tullaan ja sanotaan et voi että taas sä oot lihonnu ihan hirveesti.... Ei olla muuten enää ystäviä
Ravintoterapeutti sanoi minulle että parhaat ei kerro edes omalle miehelleen.? Ja sitä minä en ymmärrä, miten sitten onnistuu syömiset yms leikkauksen jälkeen
Ja tämä foorumihan on vallan ihana olemassa. Eniten vihaan ihmisiä jotka luulevat että ÄÖni on sama lukema kuin BMIni....

Itselläni yksi läheisimmistäni ystävänäni kertoi aikoinaan kauhistellen miten eräs tuttunsa oli hankkinut lapsia lapsettomuushoitojen avulla. Lapsella oli synnytyksen jälkeen todettu joku vammaa ja ystäväni ystävällisesti päivitteli miten lapsettomuushoidot ovat täysin sopimattomia (itse tuli raskaaksi kerrasta) ja miten ei ole ihme, että tulee vammaisia lapsia ja omapahan on tämän perheen vika. Ei siis ihme ettei tiedä edes oman kummilapsensa olevan lapsettomushoidoilla alkuunsa saanut =)

Ei minuakaan muiden katseet tai puheet heilauta pikemminkin päin vastoin. Sen verran verbaalisesti olen lahjakas, että saan ihmisen kuin ihmisen katumaan mulle pottuilujaan. Enkä todellakaan hennolla äänellä ja hienovaraisesti vaan kunnolla ladaten (en kylläkään mene liiallisuuksiinkaan, koska silloin sitä on peli menetetty).

mjaahas no minusta kukaan täällä ei todellakaan ole outo vaan se on jokaisen oma asia kelle kertoo ja mitä kertoo sillä kaikki ei ymmärrä tätä meidän päätöstä ja ei todellakaan minusta ole yhtään outo jos ei halua kertoa edes lähipiirille miksi menee leikkuuseen. En itsekkään kerro nuorimmaiselle tarkkaan mitä menen tekemään vaikka vanhin lapseni tietää ja muutenkaan en ole kertonut muuta kuin miehelleni ja siskolleni ja ihan lähisukulaisilleni mitä menen tekemään enkä edes niistä kaikille=) Ei se muille kuulu miksi menet mitäkin itsellesi tekemään ja vähemmällä bolemiikilla pääsee kun ei tarvitse selitellä miksi menee kyseiseen leikkaukseen. Itse en ainakaan aio tekemisiäni selitellä muille koska tämä on hengenpelastusoperaatio sillä sipuli.
terveisin.
yksi outo eläjä=)

=)

Kannanpa minäkin korteni kekoon.

Kerroin heti kun oman päätökseni tein miehelleni ja kysyin mielipidettä. Joku voi ajatella, että miksi pitäisi kysyä mielipide toiselta. Omassa tapauksessani paristakin syystä: -leikkauksessa on aina riski, että jotain menee pieleen ja mies jääkin yksin lasten kanssa tai hoitamaan myös minua -toipumisaika vaikuttaa perheen arkeen -menen yksityiselle eli käytän yhteisiä rahoja pienen auton verran.

Vanhemmille, jo aikuisille lapsille ja heidän tyttö/poikakavereilleen, kerroin myös. Kuten vanhemmilleni. Poikaa lukuunottamatta kaikki ovat suhtautuneet positiivisesti. Poikakin tosin vain tokaisi, et oisit ennemmin ostanu sillä rahalla mulle auton =)

Pienille, alle 10v lapsille en ole ajatellut kertoa mitään elleivät kysy. Olen muutaman päivän pois, mitä tapahtuu työasioiden yms vuoksi muutenkin. Nyt kun leikkauspäivä on lyöty lukkoon, asiasta ei juuri kotona muutenkaan puhuta. Voi olla kyllä, että tilanne muuttuu kun leikkauspäivä lähestyy, mutta se katsotaan sitten.

Työpaikallani en ole ajatellut kertoa kenellekään, mutta sekin mielipide voi muuttua.

Sitä korostaisin, että jokainen itse tietää, mikä on itselle ja läheisille luontevin tapa toimia. Kukaan ulkopuolinen ei sitä voi tietää. Yksi kertoo kaikille tutuille, toinen läheisimmille, kolmas ei kellekään. Tämä palsta on ollut sen lyhyen aikaa, mitä täällä olen käynyt, uskomattoman positiivinen, kannustava. Toivottavasti sama jatkuukin :)

Mulla on kolme lasta - 8-v, 3-v ja 2-v. Vanhimmalle sanoin, että lähden muutamaksi päiväksi työreissuun; kaksi pienintä eivät edes tajunneet, että olin poissa
Mulla ei ollut kipuja kotiintullessani ja nostelin pieniä syliin ihan normaalisti.

Työpaikalla sanoin, että mä käyn gynekologisessa leikkauksessa ja etten halua siitä sen enempää puhua. Se hiljensi hyvin!!
Mun tapauksessa lähipiirissäni on 3 ihmistä, joille olen kertonut. Se tuntuu olevan itselleni hyvä luku... Ehkä sitten tulee kerrottua useammillekin, kun aikaa kuluu ja tulokset näkyy ja jotenkin mielikin tasoittuu...