Laihdutus ja psyyke

Haluaisin kuulla teidän jo leikattujen kokemuksia siitä, miten suuri painonpudotus on vaihduttanut teidän kehonkuvaanne. Eli suomeksi: miten pää on pysynyt mukana laihdutusvauhdissa? Monilla meistähän on oman kehon hahmottaminen ja oman ruumiin ääriviivojen hyväksyminen lihavana on, hmmm, melkoisen vaikeaa.

Itse olen kovasti viime aikoina pohtinut sitä, että jos en "tunne" tätä nykyistä vartaloani (eli häpeän ulkonäköäni, en oikeasti "katso" tai "näe" itseäni), miten voin tutustua siihen uuteen vartalooni? Voisiko minulla olla lupa rakastaa itseäni oikeasti tämänkin kokoisena? Vaikka haluankin laihtua...

Tästä ainakin Oysissa puhuttiin, miten psyykkeen kanssa voi yllättäen tulla ongelmia nopeasti muuttuvan vartalon kanssa... Kertokaa kokemuksianne lihavasta vartalostanne ja siitä, miten pystyitte sopeutumaan muuttuvaan ulkonäköönne. Joitakin "huhuja" olen kuullut, että jotkut voivat olla hukassa oman itsensä ja identiteettinsä kanssa laihduttuaan.

Tästä on vaikea tietysti puhua ja mieluitenhan sitä haluaa kuulla, kuinka laihduttua on mieli virkeämpi ja energisempi... Mutta toivottavasti edes yksi uskaltautuu tästä asiasta kertomaan.

Hei

Minä en ole ollut leikkauksessa, mutta voin kertoa omasta kokemuksestani psyyken suhteen kun laihdutin painonvartijoissa hurjaa kyytiä itsestäni lähes 64kg pois ja pääsin normaalipainooni(joka ei pysynyt kuin hetken tosin).

Oli tietty tosi palkitsevaa, kun paino lähti tippumaan. Itsetunto kohosi pilviin jokaisen lähteneen kilon ansiosta. Laihdutuksesta ja ruoan tarkkailusta tuli minulle harrastus ja sisäinen kilpailukin itseni kanssa.

Kun olin laihtunut n. 40kg alkoi ympäristökin jo reagoida ja havaita laihtumiseni. Tuntui mukavalta kun ihmiset ihailivat ja kannustivat. Aloin kiinnostua muodista, vaatteista, meikkauksesta tms aivan uudella tavalla. Ostin aluksi jokaisen vaatteen, joka minulle vain mahtui päälle. En ollut tottunut siihen että voin ostaa vaatteita kaupasta. Myöhemmin, laihduttuani vielä, aloin olla hyvinkin kriittinen siitä mitä vaatteita päälleni pistin. Päästyäni normaalipainoon, en vaatekaupassa hahmottanut ollenkaan minkä kokoiset vaatteet minulle kävisivät. Aloitin aina kokeilun kaikkein suurimmista, vaikka kokoni oli 38-40.

Vietin paljon aikaa peilin edessä. Ikään kuin tutustuakseni itseeni. Minun piti oikein tuijottaa peilikuvaani, että pystyisin painamaan mieleeni miltä nyt näytän. Puristelin monta kertaa käsivarsiani, jalkojani ja tunnustelin että onko se totta että ne ovat nyt näin kapeat. Suuri ihmettelyn aihe oli se että pystyin näkemään oman peffani kun käänsin päätäni sivulle. Pyykkiä ripustaessani ihmettelin monesti, että menevätkö näin pienet farkut todella minulle jalkaan.

Olin aluksi todella iloinen ja ylpeä itsestäni päästyäni tavoitepainooni. Olinhan vuodessa muuttunut täysin! Sain paljon huomiota osakseni ja minusta tehtiin lehteen juttukin. Sitten elämä tasaantui ja alkoi arki. Minulle alkoi herätä tunne siitä että tässäkö tämä nyt sitten oli. En voi sanoa, että masennuin, mutta jäin aika yksin uuden minäni ja tuntemusteni kanssa. Painonvartijoissa ei siihen aikaan ollut ryhmiä tavoitepainoon päässeille enkä halunnut käydä enää laidutusryhmissä. Ei ollut internettiäkään vertaistuen saamiseen apuna. Painetta alkoi tulla myös parisuhteen suunnalta. Mieheni alkoi tuntea laihuuteni uhkaksi ja mustasukkaisuus alkoi varjostaa suhdettamme. Lopputuloksena oli se, että aloin taas lihoa...tuttuun ja turvalliseen kuosiin.

Niin hullulta kun se kuulostaakin ollessani laiha, minua katsoi peilistä täysin vieras ihminen. Minun psyykeni ei pysynyt silloin kovassa muutoksen vauhdissa mukana.Olisin ehdottomasti tarvinnut vertaistukea ja enemmän aikaa sopeutuakseni uuteen ulkoiseen olemukseeni ja käsitelläkseni sisällä vellovia tunteitani.

Uskon ja luotan siihen, että nykyisin on psyyken tila otettu lihavuuden hoidossa paremmin huomioon. Ja ainakin itse osaan hakea apua nyt ajoissa psyykenkin osalle jos/kun lihavuusleikkaukseen pääsen.

Kiitos Loviisa!

Minustakin nämä ovat asioita, jotka pitäisi tiedostaa edes jollain tasolla ja yrittää käsitellä taitojensa mukaan jo etukäteen. Kuulostaa omien lääkärikokemusteni mukaan, että tähän psyykepuoleenkin kiinnitetään nykyisin enemmän huomiota lihavuuden hoidossa. Ja jospa me täällä netissä uskaltautuisimme näistäkin asioista kirjoittamaan saadaksemme vertaistukea...

Lisää kommentteja! :)

Minä vasta odotan päätöstä pääsenkö lainkaan leikkaukseen, joten olen ehkä huono vastaamaan tähän. Vastaan silti.
Minulla on aikoinaan ollut erittäin hyvä itsetunto jonka exäni murensi, nykyisen mieheni tuella olen tähän projektiin uskaltautunut sitä tosi pitkään mietittyäni. Nyt painoni podotessa ja itsetuntoni palaillessa en enää olekaan se anteeksi pyytelevä ihminen, vaan esitän jopa omia mielipiteitäni. Tämä on tullut yllätyksenä sellaisille kavereilleni jitka ovat tutustuneet minuun tämän huonon kauden aikana. Ovat sitä mieltä, että olen jopa hiukan kärkäs tai ykspäinen, en olekaan enää se jalkoihin poljettava nyssykkä. Joskus jopa tuntuu, että eräskin ystäväni hiukan jopa pelkää minua koska ei enää pysty manipuloimaan... Luulenpa, että ystävyytemme lopahtaa mikäli laihdun häntä pienemmäksi joskus?
Tämä nyt ei varsinaisesti vastannut aiheeseen, mutta onko teillä ollut saman tapaisia ongelmia?

Multa on lähtenyt vasta 29 kiloa joten ei ole kyse kovin radikaalista muutoksesta vielä, mutta ihmisten kateus on yllättänyt. Naiset eivät kovin helposti kehuja jakele. Ensin ajattelin, ettei laihtumistani huomaa. Mutta kyse olikin vaan muusta. "Läheisetkin" kaverit saattavat katsoa muo päästä varpaisiin ja ilmeestä huomaa, että eroa entiseen on havaittavissa, mutta mitään ei sanota.

Moikka!
Vaikka en ole vielä leikattu, kommentoin kuitenkin tätä juttua, sillä musta tuntuu ihan päinvastaselta kuin esim. Loviisasta. Ongelma ei ole se, että ei ymmärrä laihtuneensa, vaan se, ettei ymmärrä lihoneensa! Pidän itseäni paljon laihempana kuin todellisuudessa olenkaan. Sitte kun joskus näkee ittensä peilistä tai valokuvissa, järkyttyy ihan kauheesti: kauheeta! Silti kehon omakuva on pienempi, ei vaan voi tajuta miks näyttää niin järkyttävän läskiltä kun ei (muka) sellanen oo... Kysymys ei ole edes siitä, etteikö aikaa olis ollu tajuta oikeeta painoonsa ja ulkonäköönsä, sillä oon ollu tällänen koko aikuisikäni. Siksi olen tosi onnellinen siitä tiedosta, että (mahdollisen) leikkauksen jälkeen kroppani ja käsitykseni siitä ois samalla tasolla.

Olen Ranskis kanssasi samaa mieltä. Luulen olevani paljon laihempi kuin muut tukevat ihmiset ympärilläni, vaikka asia todelliseedessa näin ei olekkaan.
Teinpä jälleen testin Energynetin Kehonkuva sivulla. Tulos osoitti sen, että luulen olevani hoikempi kuin todellisuudessa olen.

Katso Kehonkuva Energynetin sivuilla. Siellä myös tosi paljon muuta hyvää tietoa.
http://ffp.uku.fi/cgi-bin/energynet03/index.pl?language_id=1

Ja antaa muiden ajatella, mitä ajattelee. me ollaan sitten vieläkin kauniimpia/komeempia. Näytetään se vielä pukeutumalla sen mukaisesti ja nauttimalla hyvästä olosta.

Moikka! Oi oi, meninpä tekeen sen kehonkuva-testin...No, tulihan taas todistettua ittelleni, että OIKEESTI OLEN LIHAVA, vaikka omasta mielestäni oonkin paljo laihempi. On se kumma, kuinka oma pää ei vaan voi tajuta sitä. Vaateostoksillakin ostan useimmiten sovittamatta suurimmat housut tai paidan ja kotona sitte huomaan, että salaperäisesti olen lihonu matkalla kaupasta kotiin...ei mahdu, ei. No, jos pääsen leikkaukseen, niin ompahan sitte käyttämättömiä vaatteita valmiina, kun alkaa laihtuun. Tunnen vaan itteni niin tyhmäks aina siinä kohtaa, kun saumat huutaa hallelujaa enkä meinaa saada vaatetta päälleni enkä pois.

Sama vika Ranskis!

Minulla on myös vaikea välillä hahmottaa kuinka valtava todella olenkaan kooltani - henkisesti olen eri paria kuin fyysisesti. Sitä on niin sopeutunut oloonsa, että totuus tulee eteen totaalisesti vasta vaatekaupassa! Tiedän kyllä olevani lihava, mutta että näin lihava...ei oikein mene jakeluun!

Ja nyt on tullut semmonen ilmiö kun joskus kesken kaiken näenkin oman kuvajaiseni jossain ilahdun aina yhtä suuresti: " Mähän oon nätti ja pieni."

Onkohan meillä, jotka jo valmiiks luullaan olevamme laihempia kun oikeesti ollaankaan, sitten joskus laihduttuamme joteski helpompaa tottua siihen peilikuvaan? Kun se peilikin rupee viimeinkin näyttään sellasta kuvaa, mitä me ollaan tunnettu jo kauan. Joteski tuntuu, etten mä ainakaan kauaa hamua generous-kokoja, jos ne vaan alkaa vähänkin oleen löysiä.

Kiitti kivasta linkistä Sateenkaarenpää! Siellä on paljon hyvää ja mielenkiintoista tietoa. Olipa mukava nähdä, että vesijuoksu on tosiaan noin hurjan tehokasta. Tänään viimeksi olin vesijuoksemassa 45 min. ja vielä reipasta uintia 15 min. siihen päälle.

Kehonkuvatestinkin tein ja arvioin itseni yhden pykälän pienemmäksi, mitä testin mukaan olen :). Valokuvissa sitä tosiaan aina huomaan, miten paksu sitä oikeasti onkaan, esim. istuessa otetut kuvat on kaikista kaameimmat, seistessä läskit jakautuvat jotenkin tasaisemmin tai sitten sitä kuvittelee vaan...

Mulla on paljon samanlaisia muistoja kuin Loviisalla, ajalta, jolloin onnistuin nuorena naisena laihduttamaan ihannepainooni. Minustakin tehtiin lehtihaastatteluja, pääsin edustamaan Länsi-Suomen aluetta Vuoden Painonvartija -kisaan ja sijoitunkin aika etunenään. Ihailua ja kehuja tuli niin perheeltä, työkavereilta, ystäviltä kuin vierailta, täysin tuntemattomilta miehiltäkin... vähemmästäkin sitä vähän "sekoaa", me suomalaiset kun emme tunnetusti kovin usein mitään kehuja kuule ja etenkin me jo lapsuudesta asti lihavat, jotka olemme olleet usein hyljeksyttyjä, pilkattuja, kiusattuja jne. - yhtä äkkiä oletkin jopa ihailtu ja tavoiteltu, saat kuulla jatkuvasti miten upea olet, onhan se tavattoman outoa ja vaikea käsittää!

Joten mua kuitenkin myös loukkasi se, että olin ihan sama ihminen kuin ennenkin, mulla oli samat ajatukset, sama sielu, sama järki, olin ollut aivan yhtä ihana ja mukava ihminen lihavanakin, mutta en kelvannut monellekaan kehujalle silloin. Tuntui pahalta todeta, miten ulkokultaisia ihmiset tosiaan ovat; näinkö vähän tosiaan merkitsee se, millainen ihminen on sisimmältään?

Luulen, että jos joskus vielä pääsen lähellekään normaalia painoa, mun pääni tulee kestämään sen paremmin jo pelkästään sen vuoksi, että olen 20 vuotta vanhempi kuin edellisellä kerralla. On paljon enemmän elämänkokemusta ja osaa suhtautua asioihin eri tavalla ja osaan myös ottaa oppia siitä, mikä silloin aikaan meni pieleen.

Ymmärrän myös sen, ettei tosiaankaan riitä, että on laihduttanut itsensä normaalipainoiseksi, vaan että sen hyvän lopputuloksen pitämiseksi täytyy tehdä kovasti töitä koko elämänsä ajan, siitä huolimatta, vaikka pääsisin siihen lihavuusleikkaukseenkin.

Tiedän myös, ettei se taistelu lopu siihen, että pääsee liikakiloista eroon, vaan hyvin usein aletaan murehtimaan jossakin vaiheessa niitä löysiä nahkoja, häpeillään niitä eikä edelleenkään uskalleta käyttää "paljastavia" vaatteita. Tietysti ne nahat eivät ole kuolemaksi, eivätkä aiheuta mitään vakavia sairauksia kuten lihavuus tekee, joten terveydellisesti asiat ovat hyvällä mallilla. Ihminen vaan on niin hullu, että hyvin usein se alkaa katsomaan itseään laihtumisen jälkeen entistä kriittisemmällä tavalla ja haluaisi näyttää vielä paremmalta.

Siinä on yksi suuri syy, miksi yritän kuntoilla nyt tosissani, enemmän kuin koskaan elämäni aikana. En tiedä onko sillä mitään vaikutusta tuohon nahan vetäytymiseen, mutta toivon, että kuntoilu kiinteyttäisi koko kroppaani ja ehkä vähentäisi niitä tulevia roikkoja edes hieman. Melkein kaikilla meillä lihavilla on myös aivan liian pieni lihasmassa, minäkin kuvittelin, että pakkohan mulla on olla vahvat lihakset alaraajoissa, koska ne pitävät omalta osaltaan mun isoa kroppaani pystyssä, mutta eipäs niin vaan ollutkaan :). In-Body-Testissä ilmeni, että kaikilla meillä kuntoutuskurssilaisilla oli "alikehittyneet alaraajat" mitä niiden lihaksistoon tulee :). Syy on yksinkertainen eli se, että me lihavat emme ymmärrettävästikään juurikaan kuntoile sillä tavalla, että ne vahvistaisivat lihaksia. Kuntoilemalla toivon myös kasvattavani hieman lihasmassaani ja kaiken muun hyödyn lisäksi toivon lihaksien tuovan myös uutta täytettä nahan alle.

Sen olen oppinut tässä myös, että painonhallinta vaatii aikamoista itsekkyyttä, tää kuntoilu vie paljon aikaa ja olen paljon enemmän pois kotoa kuin aiemmin. Se on tietysti pois perheeni kanssa viettämästä ajasta, mutta sille ei nyt vaan voi mitään. En voi tulla hyvään kuntoon olemalla aina kotona perheeni ulottuvilla, niin se vaan on. Tämä on kuitenkin väliaikaista siinä mielessä, että jos pääsen joskus siihen lihavuusleikkaukseen, kuntoilun tarve ei varmaankaan ole näin suuri, mitä se on nyt kun yritän pudottaa painoa omin konstein.

Tosi mukava lukea viestejänne! Löytyy NIIIN tuttuja ajatuksia jokaisen viestistä...

Ranskis kirjoitti siitä, miten ei tunnista itseään lihavaksi. Mulla on sama ongelma aika ajoin. Vertailen itseäni muihin lihaviin (oonko tuon kokoinen, vai isompi vai pienempi), kaupassa saatan ottaa myös liian pieniä vaatteita sovitteelle, pyykkejä kuivumaan laittaessani hämmästyn katsoessani suuria vaatteitani (isompia kuin mieheni), törmäilen huonekaluihin, kun kuvittelen että mahdun kulkemaan jostain raosta, vaikka oikeasti en mahdukaan...

Toisaalta minulla on myös hetkiä, jolloin luulen itseäni suuremmaksi kuin olenkaan. Kaupassa jälleen vaateostoksilla voin hakea monta kokoa suurempia ja joskus tosiaan niitä liian pieniä. Peilin edessä voi ylllättyä toisinaan olevani pienempi kuin muistin tai pienempi kuin minusta tuntuu. Jonakin muuna päivänä tilanne on päinvastainen. Aika hukassa siis ollaan...

Enempi kuitenkin kuvittelen olevani pienempi. Sen osoitti jälleen tuo mielenkiintoinen testi, kiitos linkistä Sateenkaarenpäässä!

Bulla65: olen miettinyt tulenko kohtaamaan samanlaista käytöstä kuin sinä olet saanut. Itse olen muutaman viime vuoden aikana lihonut kymmeniä kiloja ja sen myötä on kaikonnut yllättävän paljon tuttuja, kavereita. Ystävät onneksi pysyvät. Entäs nyt kun laihdun? Voiko minua nyt tervehtiä, kenties jopa jutella? Kelpaanko nyt? Ulkokuori muuttuu, mutta ihminen sisällä on sama. Tällaisten ihmisten käytös kertoo enemmän näistä ihmisistä kuin laihduttaneesta.

Olen miettinyt sitä, kuinka laihtumisen myötä kommentteja ulkonäöstä satelee ja kuinka siihen kiinnittää entistä enemmän huomiota. Tässäkin on vaaran paikka, ettei kuntoilu ja syöminen keikahda sairaudeksi.

Kokemuksia lisää! :)

Liikunnan suhteen olen Bulla65 samoilla linjoilla. Vuosia jatkunut liikunta ja ruokavalion muuttaminen terveellisemmäksi ei vaan ole riittänyt, paino ei ole pudonnut toivotulla tavalla. Leikkaukselta toivonkin nimeenomaan muutosta siihen että nyt paino oikeasti laskisi kun kerran töitäkin sen eteen teen.
Joten jatkan liikuntaa vaikka paino ei putoisikaan, läski silti muuttuu lihakseksi niin ja kunto kohenee:D
Vesiliikunta on ykköslajini toisena pyöräily. kuinka paljon liikutte viikkotasolla?
Kehonkuva- testi oli mukava ja kertoo sen että näen itseni muutamaa kokoa pienenpänä:D

Joku80:"Olen miettinyt sitä, kuinka laihtumisen myötä kommentteja ulkonäöstä satelee ja kuinka siihen kiinnittää entistä enemmän huomiota. Tässäkin on vaaran paikka, ettei kuntoilu ja syöminen keikahda sairaudeksi."

Tuo on tosiaan hyvä kommentti, sillä näitäkin tapauksia varmasti löytyy. Tarkkana saa siis olla, että asia pysyy normaleissa rajoissa, ettei mennä yli ja tehdä itselleen hallaa. Siinä uudessa hoikassa elämässä on tosiaan paljon muutakin kun se oma, uusi hoikistunut olomuoto, maailma kun ei pyöri sen oman kropan ympärillä :). Jossakin vaiheessa asian tulisi normalisoitua ja olla luonnollinen osa elämää.

Katsoin vähän aikaa tv:stä Oprahin jakson, jossa oli aiheena ihmiset, jotka olivat laihduttaneet aikanaan paljon (ei lihavuusleikattuja) ja olivat vuosien päästä lihonneet takaisin entisiin mittoihin. Yksikin nainen oli alkanut harrastamaan laihduttuaan kehonrakennusta, hänellä oli todella lihaksikas ja äärimmilleen treenattu vartalo - "ei grammaakaan rasvaa". Hän osallistui naisten kehonrakennuskisoihin ja menestyi, sai paljon ihailua ja kunniaa osakseen. Jotakin kuitenkin tapahtui ja hän lihoi takaisin ja treenattu vartalo oli historiaa. Tämä hävetti naista niin, ettei hän liikkunnut oikein minnekään kodin ulkopuolelle, koska pelkäsi niin paljon ihmisten kommentteja. Tämmöistäkin voi siis tapahtua, mutta onneksi se on varmaan aika harvinaista, että lihavuusleikatut lihoavat takaisin ainakaan suuria määriä.

Joku80 ja Bulla ynnä muut.
wau ihan kuin minun ajatuksia olisitte kirjoittaneet, minulla sama juttu ollut aina. ei ole tajunnut miten lihava on ennenkuin näkee valokuvia ja järkyttyy kun mies on puolet omasta koosta!!! Enhän minä noooin lihava voi olla,,, mutta kyllä se vaan vaaka kilot näyttää sitä ei vaan osaa yhdistää kokoonsa. Minäkin ostan yleensä housuja jotka ei todellakaan ole oikean kokoisia ja kaupassa "mallaan" vaan päälle , en käy sovittamassa sillä inhoan äheltää pikkuruisessa kopissa vaatteita päälle>P Kerran meinasin rysähtää seinän läpi kun jumitin lahkeeseen polvista ja persaukseen housuja kokeillessa=/ kotona kaapissa kassi jossa on ne kuuluisat "sitku" vaatteet. Eipähän tarvitse ostaa sitten kun laihtuu leikkuun jälkeen hehheh.
t.Heluna

Mua ahdistaa paino tällä hetkellä aivan täysillä. :( Sinkkuunnuin kesällä ja olisi kiva lähteä katselemaan maailmaa ja tutustumaan uusiin ihmisiin, mutta... tää paino. Mä en halua lähteä mihinkään tapahtumiin ( nyt en puhu leffoista,näyttelyistä tai vastaavista) kun raivostuttaa oma paino, tuntuu että se on jarruna elämälle. Onneksi sisätautilääkärin aika on kohta, ryhdyin omatoimisesti ene-kuurille noin kahdeksi viikoksi jotta saan paino hieman lisää pois, tähän mennessä on lähtenyt toukokuun lopusta tuo 11kg. Kunhan eivät nyt sitten ajattele sairaalassa että laihduttakoon kaikki läskinsä itse. Pakko oli purkautua sillä tällä hetkellä kyllä ottaa pannuun.

Kesä77, ymmärrän sua paremmin kuin hyvin. Itselläni on parisuhdeasiat onneksi reilassa, mutta ymmärrän tosiaan, että etenkin siinä vaiheessa kun sitä uutta seuralaista olisi etsimässä, ylipaino on iso rajoite, sanotaan sitten mitä sanotaan. Kyllä se vaan niin on, että se "ihmisen sisäinen kauneus ja luonne" unohtuvat meiltä useimmilta siinä vaiheessa kun sitä mahdollista seuralaista aletaan vilkuilla sillä silmällä :(.

Kyllähän niitä todella lihavista naisistakin pitäviä miehiä toki löytyy, mutta valitettavan usein kyseessä on seksuaalinen fetissi ylilihavaa naista kohtaan ja harva meistä haluaisi olla vain jonkun fantasian toteuttaja, etenkin, jos etsii jotakin pysyvämpää, syvällisempää ja kaunista elämäänsä.

Jatka vaan laihduttamista, en usko, että homma siihen kaatuu, jos siis sulla on vielä "varaa" pudottaa sen verran, ettet jää vaaditun BMI:n alle. Jokainen laihdutettu kilo on voitto kotiinpäin ja auttaa sua pääsemään tavoitteeseen. Koita jaksaa, kyllä tää tästä vielä iloksi muuttuu, usko pois vaan!

Kiitos Bulla65! Mulla on "onneksi" vielä varaa laihduttaa.
Toi on niin totta että sisäinen kauneus ei paljon auta. :( Mutta toivossa täytyy elää että aurinko paistaisi tännekin risukasaa. Sukurasitteelle tuli viikonloppuna hieman lisää painoarvoa kun pappani menehtyi alle vuorokaudessa hyvin laajaan aivoinfarktiin.

Voi Kesä77, otan osaa suureen suruusi! Nuo tuollaiset yllättävät aivotapahtumat ovat kamalia, oma äitini menehtyi samalla tavalla kaksi vuotta sitten ja hän ei ollut edes lihava kuten minä :(.

Joo ei auta muu kuin yrittää jaksaa uskoa parempaan tulevaan, toivoaan ei saa koskaan menettää, ei niinkauan kun henki vähänkin pihisee :). Sä olet nuori ihminen vielä, ehdit totetuttaa vielä kaikki toiveesi ja olla onnellinen, kaikki on vielä mahdollista sulle, peli ei todellakaan ole menetetty vielä!