Sleevattu Mehumuki

Moikka!

Olen 35-vuotias jojoilija, lähtöpaino 112 kg. Olen miettinyt leikkausta jo pidemmän aikaa, mutta nyt siihen sattui sopiva tilaisuus ja suuntasin maanantaina Tallinnaan Fertilitas-klinikalle Rein Adamsonin operoitavaksi. Tiistaina oli leikkaus. Vaikka olin päätöksen tehnyt niin silti hieman emmin, että mihin sitä on ryhtymässä ja vielä leikkauspöydällä mietin, että huudan pelin poikki. Mutta silloin olikin jo anestesia-aineet menossa suoneen ja peruminen myöhäistä kun uni vei samoin tein.

Tästä tulee inhottavan negatiivinen kirjoitus, mutta en ole kertonut leikkauksesta kenellekään muulle kuin miehelleni, ja siitä syystä en voi jakaa kokemusta ystävieni kanssa, kuten normaalisti tekisin pahan olon poistamiseksi. Joten kerron kaiken kaunistelematta tänne.

Kokemus leikkauksesta Virossa oli kaikkinensa ok.

Menin Tallinnaan siis päivää ennen leikkausta ja minua odotti yhteyshenkilö Sten Dubin, oikein mukavan näköinen nuori mies satamassa. Ajoimme Viimsin kaupunginosaan, jossa sairaala sijaitsi. Sairaalalla tuntui olevan jotain hässäkkää sisäänkirjautumisessa, siltä se kuulosti, mutta Sten vakuutteli, että ei ollut kysymys mistään sellaisesta. Osasto, johon minut oli pitänyt laittaa, oli täynnä, joten minut vietiin käytävän toiseen päähän ilmeisesti toiselle osastolle, jotta saisin yksityisen huoneen. En ollut tämmöistä tilannut, mutta ilahduin siitä tietenkin. Sten kertoi, miten asiat tulisivat etenemään ja vaihdettiin puhelinnumeroita, jos minulle tulisi jotain kysyttävää. Hän sanoi, että saisin syödä jotain kevyttä illalla mutta en enää aamulla, eikä edes vettä saisi juoda aamulla. Sitten jäin yksin. Huoneessa oli TV ja WIFI kuului ihan hyvin. Jossain vaiheessa hoitaja tuli ottamaan verikokeet ja antoi ohjeet, että saisin käydä ulkona vaikka kävelyllä, mutta viimeistään kymmeneltä pitäisi tulla takaisin. Illallista ei tarjoiltaisi vaikka ennakkoon niin kerrottiin.

Yö kului levottomasti, sillä sairaala on rannan lähellä ja lokit pitävät ääntä. Huoneessa on sälekaihtimet, mutta ei pimennysverhoja (ei oltu siis hotellissa joten oli vaikea nukkua. Minulla oli onneksi korvatulpat. Unilääkettä tarjottiin illalla, mutta en sitä halunnut.

Aamulla hoitaja laittoi kanyylin ja ringeriä tippumaan etten pääsisi kuivumaan. Hän kysyi, milloin olen syönyt viimeksi ja kerroin, että illalla. Hän ihmetteli, että eikö minulle oltu sanottu, että kannattaa syödä vielä aikaisin aamulla? No ei. Se jäi vähän harmittamaan. Tuli olo, että oliko minut unohdettu, kun olinkin tavallaan siellä toisella osastolla. Sitten alkoi odotus ja joskus neljän jälkeen Rein Adamson, kirurgi, tuli käymään. Minullahan ei ollut mitään konsultaatiota etukäteen, joten hän kyseli laihdutushistoriaani. Käytiin läpi myös leikkausta ja esittelin entisistä leikkauksista saamiani arpia. Lääkäri puhui englantia. Vähän jäyhän oloinen, mutta mukava.

Viiden jälkeen sain vihdoinkin sairaalavaatteet ja lähdimme kohti leikkaussalia. Koko ajan mielessä, että voiko tän vielä perua. Pitäiskö tää vielä perua? Onko tässä mitään järkeä? Olin lukenut netistä, että leikkauksen jälkeen tuleva katumus on normaalia, joten olin siihen henkisesti valmistautunut. Leikkauspöydälle piti mönkiä itse ja kun jalat sidottiin yhteen ja kädet sivuille remmeillä kiinni niin halusin huutaa, että perutaan tämä. Ympärillä puhua polotettiin venäjää. Olin jo sanomaisillani että en halua tehdä tätä, kun joku toivotti hyvää yötä. Vähän keikuntaa ja pimeys.

Heräsin oksentamiseen ja yleiseen pahaan oloon ja kai myös kipuun. Jotenkin ihan maailmanlopun olo. Sitä pahensi se, että kun minut on aiemmin leikattu, siitä jäi hyvä kokemus, kun pahoinvoinnin nähtyään minut vaivutettiin uudelleen uneen ja annettiin pahoinvoinnin estävää lääkettä. Siksi en osannut yhtään odottaa, kuinka paha olo voisi olla. Oksentaminen sattui tietenkin, kun oli leikattu maha ja kaikki endoskopiareiät. Ja kuuma. Niiiiiiin kuuma. Yritin potkia peittoa pois ja hoitajat vaan virittelivät sitä takaisin, kunnes voitin sen erän ja maata rötkötin alasti sängyssä. En tajunnut tai välittänyt mitään ympäristöstä vaan velloin pahassa olossani ja katumuksessa. Miten kukaan ikinä antaa kenenkään tehdä minkäänlaista vapaaehtoista leikkausta? Miten olen voinut olla näin tyhmä? Eikä tämä voisi olla vain unta, jne. Ulisin kivusta aikani.

Sitten iski pissahätä. Sain alusastian ja homma sujui. Kohta iski uusi pissahätä. Taas alusastia. Hetken päästä, en tiedä, menikö siinä vartti vai kolme tuntia, mistäpä näitä tietää, iski taas pissahätä, jolloin hoitajat käskivät mennä vessaan. Ei tietenkään yksin, vaan avustivat kovasti, mutta olin ihan ihmeissäni, että saako nyt jo muka kävellä. Mutta hyvin se meni.

Seilasin vähän väliä vessassa, jalassa oli alushousut, ja seuraavat tunnit etenivät hitaasti. Sattui hengittäminen. Sattui liikkuminen. En nukkunut kuin ehkä 10 minuuttia kerralla. Ihmettelin, kun koko ajan ulkona oli valoisaa. Ihmettelin, miksi ulkona on yhä pimeää. Hoitajalta kysyin ikuisuuden kuluttua paljonko kello on. Kuusi. Illalla? Ei kun aamulla. Epätoivo. Aika ei kulu. Koskee, harmittaa, pissattaa. Mä olen pilannut elämäni. Hoitaja oli aivan ihana ja auttoi minua vessaan ilman että ilmekään olisi värähtänyt. Ei harmistunut siitä, että juoksutin häntä koko yön ainakin puolen tunnin välein. Hän oli todella sympaattinen, ammattimainen ja kerta kaikkiaan mahtava työssään.

Lopulta lääkäri ilmestyi paikalle ja dreeniputki irrotettiin. Yök. Siteet vaihdettiin, 5 reikää mahassa, ja todettiin, että minut siirretään omaan huoneeseen. En olisi halunnut mennä, koska minulla oli niin turvallinen olo. Kunnes tajusin, että täällähän VOISI olla myös muita potilaita ja yksi olikin jo tuloillaan. En olisi voinut enää viipottaa alasti, joten oma huone kutsui.

Omassa huoneessa pystyin jo laittamaan miehelle viestin, että olen ok mutta en jaksa/halua kommunikoida, palataan myöhemmin. Hoitajat olivat ihan mahtavia. Tässä vaiheessa piti yrittää jo juoda itse. Angelina (muistaakseni) kertoi, että ensimmäinen päivä on ihan karmea, toinen parempi ja kolmas jo melkein normaali. Luotin tähän. He yrittivät tehdä kaikkensa, että minulla olisi parempi olo. Huono olo johtui osaksi hiilidioksidista, jota endoskopiassa käytetään, jotta saadaan parempi näkyvyys vatsaan. Angelina kertoi, että kaasu aiheuttaa myös kipua. Siihen ei auttanut lääkkeet. Keskiviikkoiltana otin mielelläni unilääkkeen. Aamulla olo oli luvatusti jo paljon parempi. Ja mieli. Torstaina olin jo lähes kivuton, mutta veden juominen oli haastavaa. Se sujui ihan normaalisti, mutta koska määrät olivat niin pieniä niin minulla oli ihan hirveän huono olo. Torstain hoitaja oli epämiellyttävä. Hän ei lainkaan kuunnellut minua, ei ymmärtänyt kun yritin selittää, että rintakehää polttaa ja tarvitsisin lääkettä. Luuli, huom! LUULI minun saaneen omepratsolia närästykseen jo aamulla, ja juu, niin olisi pitänytkin saada, mutta se oli jotenkin unohtunut. Tältä torstain vuorolta unohtui paljon muutakin ja heidän takiaan käynnistä jäi vähän paha maku suuhun. Kipulääkepiikki pistettiin selkälihakseen, johon muodostui kova patti lääkkeestä. Ei pakaraan. Unilääkkeestä sanoin, että sitä ei laiteta ollenkaan, jos ei voi laittaa alemmaksi. Kipulääke oli niin korkealla, että pelkäsin sen menneen munuaiseen. Hirveä kipu ja kirvely. Kun huomautin asiasta niin ei mitään kommenttia. Närästykseen auttaa kuulemma se, että en vain makaisi koko ajan paikallaan, vaan kävelisin. Sanoin, että en vaan makaa, vaan kävelen ja seison huoneessa koko ajan. Eikä auta. Sitten hän väitti, että Diapam auttaa närästykseen. Kerroin, että ei todellakaan auta, vaan omepratsoli, jota minun olisi pitänyt saada, mutta en ollut saanut. No mutta, onneksi perjantai tuli nopeasti ja pääsin turvallisesti lähtemään kotiin. Matka sujui muuten hyvin, mutta Helsingin päässä olisi pitänyt pyytää laivasta vaikka pyörätuolikuljetusta satamaan, koska matka oli todella pitkä eikä energiaa ollut nimeksikään.

Hei,
sun tarina kuulostaa ihan no... tavalliselta..noiden kipujen osalta. Tosi inhottavaa että oot kuitenkin saanut niin huonoa hoitoa sairaalan osalta, ainakin tuon torstain osalta! Pahoinvointi ja "katumus" on alussa ihan normaaleja juttuja niinkuin itsekin tiesit. Sitten kun alkaa oma vointi olla jotakuinkin normaali ja tuloksia alkaa tulla niin oon ihan varma että säkin vielä vaivihkaa hymyilet näille katumusajatuksille. Tsemppiä eteenpäin, meillä on monilla se valinta takana että leikkaus pidetään omana tietona ja silloin tän ryhmän antama vertaistuki on jotain ihan korvaamatonta! Tuu tänne nuriseen ja hihkuun, kaikki tuntemukset on sallittuja - me tsempataan täällä toisiamme!

Moikka HyeeNa!
Kiva kuulla, että kaikki on mennyt siis normaalisti.

Siihen se sit loppuikin:( Mulle tuli kuumetta eilen illalla 38 ja soitin siihen terveysneuvontaan ja sieltä käskettiin ehdottomasti mennä sairaalaan. No menin. Istuin siellä, tuntien itseni tyhmäksi, kun kuumekin oli jo lääkkeellä laskenut. Otettiin labrat ja kun niissä ei ollut oikein mitään niin sitten lääkäri päätti kirurgin konsultaation perusteella ottaa kuvat. Istuin sairaalassa ja odotin, odotin ja odotin aamuviiteen. Ei vuotoja, kotiin vaan ja jatkoseuranta omalla terveysasemalla.
Tänään heräsin puhelinsoittoon, että pitää tulla pian takaisin sairaalaan. Kuvista oli tarkemmalla tarkastelulla löytynyt maksan laskimon tukos. Ihan kokonaan ei ollut tukossa onneksi. Syytä voi vain arvailla, leikkaus voi olla niistä yksi, mutta itse luulen, että minulla on ollut tuo jo kauemmin, kun crp on jatkuvasti ollut koholla jo monta kuukautta. Yhtä hyvin syynä voi olla huono tuuri. Lääkärit tietenkin uskovat sen johtuvan leikkauksesta, vaikka sain sairaalassa pistoksia veritulppia vastaan ja kotona olen touhunnut ja käynyt kävelyillä koko ajan. Niin tai näin, lopputulos on sama. Joudun käyttämään verenohennuslääkettä monta kuukautta tai loppuelämän, sen näkee sitten.
Uskomatonta, että tuo löydettiin, täysin vahingossa. Muuten olisi voinut käydä huonosti.

Tervehdys. Huima seikkailu sinulla ja vielä tuo komplikaatio. Toivotan onnea ja että menit ajoissa hakemaan apua.

Mä en ihan usko tota että johtuis leikkauksesta, siitä on vasta niin vähän aikaakin! Vaikka samahan se tässä tilanteessa on mistä se on peräisin, tärkeintä että saadaan hoidettua! Hyvä että menit lääkäriin, vasta leikattuna jokaisen pitäisi lähteä yhtä matalalla kynnyksellä sairaalaan kun tuntee että kaikki ei ole ok. Tsemppiä eteenpäin, tulehan kertomaan miten asia etenee!

Kerronpa loputkin siitä sairaalakäynnistä. Jorvin sairaalasta puhutaan.

Kävin lääkärin luona silloin yöllä ja hän sanoi laittavansa tosi nopeasti lähetteen että pääsen TT-kuvaan. Odottelin ja odottelin, että mut kutsuttaisiin kuvaan ja ei. Kävin välillä kävelemässä sen kuvaushuoneen ulkopuolella, ikään kuin se jotain auttaisi, mutta sainpahan vähän liikuntaa. Yhdessä vaiheessa, n. 30 minuuttia odotukseni alusta, ovet avautuivat ja kuulin seuraavaa :" Joo, just näin, että semmonen on tullut....(jotain mitä en kuullut)...ois vaan jäänyt sinne Tallinnaan hoidattamaan sen" ja ovet sulkeutuivat. Olin kuin puulla päähän lyöty. Mitta hittoa!??? Onko suomalainen terveydenhuollon muka-ammattilainen sitä mieltä, että Suomen kansalaisella ei ole yhtälainen oikeus käyttää valtion tarjoamia terveyspalveluja jos on joutunut käymään toimenpiteessä jossain muussa maassa??? Entäs jos on mennyt laskettelureissulla koipi poikki (selkeästi itse aiheutettua, mitäs meni rinteeseen) Alpeilla? Otetaanko seuraava kone sinne kipsin poistoon?

Kihisin ja kiehuin ja haudoin kostoa odotellessani. Lopulta menin taas kysymään, että mikä kestää (olin odottanut labraan pääsyä jo 1,5 h kun oli käynyt joku mystinen virhe järjestelmässä, tulipa keskustelun kuultua mieleen, että johtuikohan sekin taikasanasta Tallinna) ja heti tämän jälkeen pääsinkin kuviin.

Sain ihan asiallista palvelua, mitä nyt verikokeessa käytettävä tyyny oli hävinnyt ja kanyyleita ei ollut niitä uudenaikaisia siellä, mihinkähän ovat hävinneet ja sitä rataa. Kun kaikki oli ohi ja olin pukemassa niin tämä möläyttelijä tuli kyselemään, että kuinka paljon maksoin operaatiosta ja jotain muita yksityiskohtia. Koska keskustelu oli avattu, kerroin, että kuulin kaiken mitä hän sanoi eikä siitä jäänyt kovin hyvä mieli ja että ammattilaisena olisin kuvitellut hänen olevan noin typerien ajatusten yläpuolella. Hän sanoi, että se olikin typerästi sanottu ja että hän luuli Tallinnan sairaalan passittaneen minut kipeänä saamaan suomeen hoitoa. Kerroin, että asia ei todellakaan ole niin ja ainoa oire, mitä minulla on, on kuume, jonka vuoksi kirurgi on määrännyt minut kuviin. Hän sitten kertoi olevansa sitä mieltä, että Suomessa suoritetaan näitä leikkauksia liian vähän ja että oli rohkeaa mennä Tallinnaan.

No kiva kun juteltiin ja sain hänet vastuuseen sanoistaan. En silti ihan uskonut tuota selitystä, mutta enää ei tarvitse arvailla, että vaikuttaako leikkauspaikka ihmisten mielipiteisiin vai ei. Ne hoitajat, joille sillä ei ole väliä, eivät ota asiaa edes puheeksi vaan korvaavat sanan Tallinnassa sanalla yksityisellä, mikä on ammattimaista.

Hei Mehumuki,

Minut leikattiin siis myös Tallinnassa(4.7), mutta ei samassa paikassa kanssasi. Minut leikattiin Pohjois-Viron keskussairaalassa, kirurgi oli Ilmar Kaur. Menin sinne vasta leikkauspäivän aamuna ja leikkaus oli ohi ja olin omassa huoneessani jo kuuden aikoihin illalla. Tuolloin kävin jo wc:ssä yksinäni yms. Leikkauksen jälkeen olin kylläkin hyvin väsynyt, enkä jaksanut kovinkaan paljoa kävellä.
Ainoa, mikä omassa kokemuksessani oli harmillisinta, olivat kaasuista johtuneet kivut. Onneksi kuitenkin loppuivat muutaman päivän päästä.
Sairaalakokemukseni oli erittäin hyvä. Kirurgi, anestesialääkäri ja hoitajat puhuivat englantia ja kirurgi lisäksi hyvää suomea. Palvelu pelasi, hoito oli hyvää ja asioita selitettiin minulle koko ajan. Ravitsemusterapeutti kävi kaksi kertaa ja hänkin puhui hyvää suomea.
Ikävä tuo sinun komplikaatio. Toivottavasti voit jo paremmin.

Mullakin on nuo kaasukivut menneet onneksi jo ohi.

Nyt mulla on kaliumarvo rajojen alapuolella. Sain reseptin kaliumtabletteihin, joita en ostanut, koska ne maksavat ihan älyttömästi ja ovat pitkävaikutteisia ja jättikokoisia, enkä oikein tiedä, voiko mahalle tarjoilla tuommoisia. Ajattelin, että arvo palautuu normaaliksi kunhan vain keksin jotain järkevää syötävää ja saisin juotua kunnolla. Mahakin on ihan sekaisin.

Mä en jotenin saa sisäistettyä ja tajuttua niitä ohjeita, jotka sain mukana. Pitääkö tokallakin viikolla kaiken olla sosetta? Kun siellä puhutaan porsaan jauhelihasta, niin mä tein jauhelihakastiketta. Pureskelin kaiken tosi hyvin eikä mitään outoja tuntemuksia ole vielä ainakaan tullut. Seuraavan syötävän satsin taidan kyllä vetää blenderistä varuiksi.

Jorvi loisti taas tänään, mulle piti tulla puhelu, jossa kerrotaan labratuloksista ja jatkohoito sovitaan ja neuvotaan. Eipä tullut. Soitin sinne kiukuissani ja hetken kuluttua sain puhelun, jonka aluksi lääkäri antoi ymmärtää, ettei suinkaan ollut unohtanut vaan oli tarkoitus soittaa 16.30 muutenkin. Puhelun edetessä hän antoi periksi ja kertoi, ettei tiedä tapauksestani yhtään mitään ja esim. käyttämiäni lääkkeitä tai jo saamaani hoitoa ei ole kirjattu ylös. Hän laittoi piikeistä reseptin apteekkiin ja joku niistä kolmesta asiaan perehtyneestä soittaa mulle huomenna. Mä en kohta enää näe muuta mahdollisuutta kuin ottaa yhteyttä ylilääkäriin tms. tahoon ja keskustella näistä kaikista virheistä mitä heillä on tehty. Siellä käy kuitenkin myös mua sairaampia ihmisiä, jotka ei välttämättä osaa pitää puoliaan tai huolta itsestään. Mua ei huvita kuolla vaan sen takia, että joudun käyttämään julkista terveydenhuoltoa

Ai niin, oli mulla muutakin.

Mä olen tajunnut, etten ole vuosiin ollut oikeesti nälkäinen. Lääkäri kysyi ennen leikkausta, että mikä mua lihottaa, suolainen vai makea. En osannut vastata. Nyt osaan, ja asia on päivänselvä. Pizza. Valtakunta pizzasta! Mä tekisin mitä vain pizzasta. Jos mä lihon takas, se on pizza. Tosin ensin pitää laihtua. Mutta pizza tulee olemaan mulle ikuinen arkkivihollinen, koska mä rakastan sitä. En usko hetkeäkään, että pystyisin jättämään syönnin yhteen palaan. Räjäytän uuden mahani pizzalla.

Sanoin miehelle, että kyllä mulla nälkä kurnii mahassa ja hän (myöskin ylipainoinen) ihmetteli ääneen, että eihän nälkä mahassa tunnu vaan kaulassa, silleen jännästi että menee kuivaksi. Ahaa...eiks se oo jano? No mutta näin erilailla näköjään sitä koetaan.

En ole mikään pizzahirmu ollut, mutta uuden mahan kanssa kun nuo taikina yms jutut ei oikein sovi niin nykyään teen pitsan tortilla lätylle. Siihen oman mielen mukaan täytteitä --> Vähemmän taikinaa, enemmän päällysteitä --> "vähän terveellisempi" pitsa, ja pienempi kuin pitserian pitsa

Mä oon kans yhen sortin pizzahirmu ja harrastan myös tuota tortillapohjapitsaa

Me tehtiin kerran pizza semmoisesta huonohkosta naan-leivästä, ehkä oli enemmän juurikin tortillalätyn tapainen. Oli parasta ikinä!

Nyt on painoa tippunut yhteensä n. 8 kg. Pitää lopettaa vaa'alla ramppaaminen. Puhti on pois ihan täysin ja päivät menee levätessä. Mun olis pitänyt mennä töihin elokuussa, mut ei tuu mitään. En tiedä, olenko oikeasti näin väsynyt vai kenties vain hieman nuupahtanut/masentunut koko touhusta. Ei ollut ihan piece of cake kuulla sairastavansa erikoista veritulppaa ja nyt ovat maksa-arvotkin nousukiidossa. Kävin tikkien poistossa terveyskeskuksessa ja siellä oli aivan ihana hoitaja, joka selvitteli asioita ja hälvensi mun huolia. Oon menossa muun asian takia sairaalaan taas kuun lopussa ja sitä varten otettiin valtavan laajat verikokeet, ja niissä oli sattumoisin maksa-arvotkin. Hoitaja huomasi niiden nousseen todella reippaasti tukoksen havaitsemisesta ja järjesti niin, että otettiin seurantakoe muutaman päivän päästä. No edelleen oli nousua, minkä kuulin sitten toiselta hoitajalta puhelimessa. Ihan normaalia hänen mielestään. Mun mielestä vähintäänkin outoa, koska mulla oli jo se tukos kun arvot oli täysin normaalit. Ja nyt ne sit vaan nousee. Eiks se tarkoita jotain??? No kysyn sitä sitten sairaalasta.

Ruokailu on... no kyllä te tiiätte. Mut mä syön ihan väärin. En esittele itselleni yhtä ruoka-ainetta kerrallaan, kuten suositeltiin, vaan teen samoja ruokia kuin ennenkin ja syön niitä siinä määrin kuin voin. Lihapullat muussattuna ja perunamuusi menee ilman mitään ongelmia, nyt tänään olen syönyt "tortilloita" ilman tortillalettua. Mutta kiva huomata, että se ei makuun vaikuta, lätkin vaan jauhelihan päälle soosit ja ananasta ja kyllä on hyvää. Mutta tässäkin huomaa sen, että sillä syömisellä ei ole mitään tekemistä nälän kanssa. Tarkoitan, että vaikka en ole mielestäni mikään ihan hirveä ahmatti ollut, niin annoskoot on olleet aika isoja kumminkin, ja että nyt kun syön desin verran jotain hyvää ruokaa niin tulee melkein kiukku, että mä HALUAN syödä tuota lisää. Ei ole nälkä, vaan tekisi mieli vaan tunkea sisukset täyteen sitä hyvää. Tuosta pitää vaan opetella pois ja hyvä kai se on, että sen tiedostaa.

Pizza ei enää kummittele mielessä koko ajan Muutaman kerran olen nähnyt unta siitä, että olen syönyt vahingossa ison täytetyn sämpylän ja mietin vaan, että eihän sen olisi pitänyt mahtua. Tai että mummo on tehnyt jotain konditoriaherkkuja ja syön niitä huomaamattani.

Mitään huonoa oloa ei ole ruoasta tullut. Makeaa on banaani jota laitan rahkaan ja sen imelämpiä en ole syönyt. Makuaistin en ole huomannut muuttuneen.

Leikkaus ei kaduta. Se kaduttaa, että olis pitänyt jotenkin tehdä vielä enemmän itse, että ei olisi tullut komplikaatiota, ja pyytää niitä napapiikkejä kotiinkin sairaalasta. Haavat on onneksi aika siistit eikä tulehtuneet, pidän niisä nyt silikonisidosta päällä.

Tsemppiä!
Jännä, ettei sairaalasta määrätty noita napapiikkejä. Mä hain paketillisen (3kk) somaceja ja napapiikkejä 10kpl kotia. Reseptillä siis määrätty nuo, aloitus leikkausta edeltävänä iltana.
Meille ainakin sanottiin, et jos mieliala ei meinaa pysyä perässä leikkauksen jälkeen niin soittoa vaan vatsatautien pkl, et sieltä järjestyy nopeastikkin keskusteluapua. (heti kun tän kirjoitinkin, että olitkin käynyt Tallinnassa, oiskohan siellä eri käytäntö nuiden lääkitysten kanssa?, keskusteluapua varmasti kuitenkin saat, jos sitä soittelet esim. tk:n).

Tsemppiä! mua kauhistuttaa ja jännittää niin mahottomasti, et en halua edes ajatella koko leikkausta...

Mitä te syötte? Tai siis mitä voi syödä viikoilla 3-4? Mä olen syönyt jo vaikka mitä mielestäni, mutta nää vaikka mitkä alkaa tympiä jo ja kaipaisin vaihtelua. Mä niin odotan seuraavaa viikkoa, kun saa alkaa popsia raakoja vihanneksiakin. Rakastan paprikaa ja kirsikkatomaatteja!

Tänään kävin picnicistä hakemassa itselleni uuniperunan mukaan. Otin miehelle normaaliannoksen ja itselleni lastenannoksen, lämminsavulohella. Lohta oli juuri riittävästi, perunasta näivin ehkä kahdeksasosan. Hintaansa 3,90 nähden erittäin hyvä ratkaisu.

Niin juu, Nelluska, mäkin vähän ihmettelin niitten piikkien puutetta, mutta en ollut perehtynyt leikkauksen jälkeiseen elämään oikein mitenkään niin en osannut niitä vaatia. Etsin kovasti tietoa etukäteen itse leikkauksesta, ruokavaliosta ja sairaala-elämästä, mutta en tajunnut paneutua veritulpan ehkäisyyn Olisi pitänyt. Osasin pelätä vain sauman vuotamista. Ja takaisin lihomista. Siinä mielessä kyllä huomaa, että mä en ole pohtinut tarpeeksi ennen leikkausta näitä juttuja, kun on juuri noita pelkoja. Että entäs jos tääkään ei toimi mulla (loppupelissä kun kyseessä on pelkkä matematiikkka), entä jos 3 vuoden päästä olen venyttänyt mahani entisiin mittoihin? Ymmärrän kyllä järjellä, että tämän on pakko toimia ja jos tekee niin kuin on ohjeistettu niin ei hätää. Mutta kun se sama olkapäällä istuva monsteri, joka huutelee ottamaan lisää pitsaa, se huutaa siellä edelleen, eikä kuuntele järkeä. Ikään kuin huutaa, että kyllä minä saan tämänkin sinulta epäonnistumaan.
Kuulostaa varmaan hullulta. Erään lääketieteellisen tutkimuksen mukaan ylipainoisilla oleva rasvakudos käyttäytyy kuin loinen, joka ei suostu luopumaan isännästään ja tekee kaikkensa sen eteen, että sillä olisi mahdollisimman rasvaiset oltavat.

Huomenna on taas marevankoe. Jos on arvot pysyneet 2-3 välillä niin pääsen eroon pistettävästä lääkkkeestä. 10 kpl pakkaus Klexanea maksaa yli 40 euroa ja riittää 5 päivää.

Sain leikkausaamuna napapiikin sairaalassa, mutta en sen jälkeen eikä kukaan niitä edes tarjonnut. Jännä, miten eri tavalla eri sairaalat tässä asiassa toimivat..

Luulisin että napapiikkien tarve katsotaan tapauskohtaisesti. Mut on leikattu Suomessa enkä saanut piikkiä sairaalassa enkä kotiin laitettavaksikaan.

Maksa-arvot kiitää vaan ylöspäin. Huomenna tutkimuksiin.

No huh, kerro sitten mitä sulle kävi!?

Kukaan keksi, mikä mua vaivaa. Tutkimukset jatkuu.

Onko sulle tehty tutkimusten osalla ylävatsan ultraa? Mut pistettiin kiireellisenä ylävatsan ultrakuvauksiin kun maksa-arvot oli huomattavan korkealla.

Juu, on tehty ja tietokonekuvakin otettiin. Ei mitään selittävää.

Tosi erikoista ettei ultrastakaan selvinnyt mitään! Toivottavasti keksivät jonkun syyn noille arvojen nousulle niin että saisit tämän asian pois mielesi päältä ja voisit ihan kunnolla keskittyä nyt uuden elämäsi opetteluun. Tsemppiä mehumuki!

Kiitos