9pv... ja nyt alkaa pelottaa

Nyt voi kohta sanoa että KÄÄÄÄÄK .... On yhtäaikaa innoikkaat että pelokkaat ajatukset... mitä jos kaikki ei menekkään niin kuin pitäis.... olen kuitenkin 2 tytön yksinhuoltaja.... nyt tää tarvis kyllä tsempii ja rohkasuu niin et jo leikatut vois kertoo omista kokemusista....

Komppaan ja tsemppaan, mulla leikkuri 4.9. eli viikko sun jälkeen. Täytyy myöntää, että perhosia alkaa lennellä aika lailla tuolla kohtapuoleen pienemmän masun pohjalla täälläkin... Eli rohkaisua tosiaan kaivataan!

Tuttu tunne
Minullakin oli todella sekavat tunteet juuri ennen leikkausta, en pystynyt keskittymään mihinkään yli viikkoon. Töissäkin ajatukset olivat vain läskeissä ja leikkuussa. Mutta...kun oikeesti ajattelee miksi on menossa leikkuuseen, niin silloin järki voittaa Se tunne mitä lihavuus on aiheuttanut elämässäni: masennus, ahdistus, heikko itsetunto jne, lisäksi fyysiset kivut: polvi, selkä ja tietysti esteettisyys: ruma => kauhiat vaatteet, niin nämä syyt vievät voiton.
Eli hyvin mielin kohti leikkuutta kannattaa mennä.
Tsemppiä teille kummallekin

Pelotti minuakin ennen leikkausta, itsekin olen kahden teinin yksinhuoltaja. Mutta luota sairaalan porukkaan, he osaavat työnsä ja pitävät potilaistaan huolta. Heti leikkauksen jälkeen voi tuntua, että mitä h*ttiä olen mennyt tekemään, kun mahaan sattuu, sopivaa nukkuma-asentoa ei tahdo löytyä kun aina jättimäinen mahasäkki venyttää haavoja johonkin suuntaan, sisukset muljahtelee kääntyessä, paino nousee sairaalassa kilotolkulla turvotuksen ja enen lopettamisen vuoksi, mitään ei tahdo saada syötyä ja sosekeitto tulee korvista ulos...

Tässä vaiheessa, 4 kk myöhemmin, olen onnellinen, että uskalsin mennä leikkaukseen. Paino putoaa hissukseen (0,5-1 kg viikossa), olen aika hyvin jo oppinut mitä kannattaa syödä ja mitä ei, ja maha vetää kaikkea normaalia ruokaa vaikka hylkii nopeita hiilihydraatteja. Punnitsen itseäni silloin tällöin, mutta kaikenlainen painosta pingottaminen ja stressaaminen on jäänyt. Hämmästelen itsekin tätä zen-tyyneyttä, kun ikänsä on tottunut stressaamaan ja inhoamaan painoaan. "Julkiset" punnitukset ravitsemusterapeutilla tms eivät jännitä yhtään: painoni putoaa koko ajan, sen verran kuin se putoaa, syön niin "oikein" kuin pystyn enkä yritä ajatella kevyitä ajatuksia vaa'alle astuessani. En tunne tarvetta tiristää vessassa viime hetkellä jokaista irtogrammaa ennen vaa'alle astumista.

Nyt nautin puolentoista vuoden takaisia vaatteita katsellessani ja päälle sovittaessani. Ensimmäistä kertaa varmaan ikinä vaatteiden ostaminen on mukavaa, kun tarvittava koko pienenee joka kerta. Vaatekaapista löytyy aina joskus vanhoja lempivaatteita, jotka yllättäen mahtuvat päälle, ja jäävät isoiksi. Omin voimin dieetillä en olisi ikinä päässyt tänne asti, minulla on taipumus alkaa lipsua ja sitten kyllästyä täysin noin 30 kg kohdalla, ja alkaa taas mässätä mitä tahansa. Leikkaus on oiva apu sen pari vuotta, ja siihen mennessä toivottavasti oikeanlainen syöminen on niin iskostunut vanhojen tapojen tilalle, että loppuelämä menee suhteellisen normaalissa painossa. Ikinä enää en aio palata tällaiseen painoon, missä nyt olen.

Rohkeutta leikkaukseen menijöille. Jonkinlaisten komplikaatioiden riski on 4 %, vakavien komplikaatioiden riski alle 1 %. Verrattuna jatkuvaan ja kasvavaan lihavuuteen ja sen tuomaan terveysriskeihin (henkisestä rasituksesta ja pahasta olosta puhumattakaan), sanoisin että kyllä kannattaa. Tämä on ollut ainakin minun elämäni kolmanneksi paras asia (lapset siinä listassa aina ensimmäisinä ).

Annukka sanoikin sen oleellisen...

Jos leikkauksessa komplikaatioihin riski on 4%, vakavassa ylipainosta se on lähes 100%.

Toki on se hippunen mahdollisuus että jotain sattuu, mutta huomattavasti todennäköisempää on, että lapsesi jäävät ilman äitiä (tai heidän lapset ilman mummoa) paljon aiemmin kuin että nyt pääset leikkuriin.

Joten pelko pois ja iloista mieltä kehiin, kyllä kaikki menee hyvin.

Mulla 11 pv ja pelotta myös

Pelko pois
Todennäköisesti kaikki menee hienosti
Tsemppiä ja positiivisia ajatuksia

4PV... Maanantaina ävin spirossa,keuhkokuvissa,sydänfilmissä ja verikokeissa... huomenna pitää soittaa lyhkiin ja saan tietää moneltako maanantai-aamuna pitää sairaalassa olla...

Hyvin se menee!!!

Tsemppii..... Hyvin se sujuu:)