Aaapuuva!KRIISI!

Mulla on taskussa psykiatrin ja ravitsemusterapeutin myöntävät lausunnot.Molemmat sanoo,että eivät nää syytä miksi lääkäri ei lähettäisi eteenpäin(Lahteen).
Lääkärin tapaaminen on 27.4,mutta otin takapakkia laihdutuksessa ja paljon!Ensin olin niin varma,että haluan leikkaukseen,mutta nyt meni sisu kaulaan.Alko pelottaa koko homma.

Olen pahemman luokan herkuttelia ja olen kasattanut massiivista ulkokuortani puoliksi tarkoituksella.Olen kokenut kovia elämässäni ja lihottanut itseäni vuosia suojamuuriksi ympärilleni.En tunne ansaitseani kenenkään rakkautta,enkä halua päästää ketään lähelleni.

Tosi ristiriitaista,että kärsin ulkonäöstäni henkisesti ja fyysisesti,mutta samaan aikaan nautin olostani "maailmalta piilossa" kilojeni takana.Olen aina ollu jonkin verra ylipainoinen,nyt tosin bmi jo n.55,eli todella paljon.Mitä minulle tapahtuu jos laihdun,enkä voi enää pitää ylipainoani tekosyynä kaikkeen tekemiseen ja tekemättömyyteen?Kuka minä sitten olen?Aina on se porukan painavin ja naurun ja osoittelun kohde.Mitäs sitten jos suojamuuri sortuisi ja ihmiset näkisivät MINUT itseni sellaisena kuin olen?Mitä jos ihmiset muodostaisivat mielipiteensä minusta jonkin muun kuin painon perusteella?
Näihin kysymyksiin en osaa yksin vastata ja kaipaan teidän ajatuksia asiaan. :?:

Sanoisin että leikkaukseen ei kannata mennä, jos ei ole ihan varma että haluaa laihtua, selvittänyt itselleen miksi on lihonut(sulla tämä on tiedossa) ja ole valmis sitoutumaan elämänmuutokseen.

Ihan äskettäin keskusteltiin tuon otsikon alla samoista asioista:
https://laihdutusleikkaus.palstani.com/t465-jos-en-ole-lihava-niin-kuka-sitten-olen

Mä kans kelasin tommosia kun sä ja sain voimaa jostain. ja siis ei tää paino lähe sekunnis eikä susta tule tikkulaihaa jos et sellaseks halua ! Mut jos terveys kärsii niin tää rajoittaa hieman sitä ettet kuolis ennen aikojaan,näin mä mietin.2 viikkoa leikkaukesta enkä vaihtas päivääkään!! ja tiedoks kiloja ei montaa karissu..syön edelleen ihan niinkun ennenkin tosin mini määriä ja iho voi paremmin ja siis tottakait koitan vähän katsoo etten söis mitään rasvasta koska tulee huono olo.Tähän kasvaa ihan itekseen.Ja olishan se outoa jos ei pelottas.Mut mun pakko sanoa et mulla menny niin helposti et itseäkin huimaa..(ainakin tähän mennessä) tsemppii sulle sinne.

Jokainen on ansainnut rakkautta! Sinäkin. Muuten yhdyn kyllä Lyltsyyn. Harkitse ja mieti itseksesi mikä on sulle parasta ja mitä haluat elämältä. Laita paperille hyvät ja huonot puolet mitkä asioissa näet.

Minusta sinun kannattaisi jutella jonkun kanssa noista tuntemuksistasi. Vaikka sen psykiatrin, jos hän vaan on vielä saatavilla. Tunnistan kyllä ajatuksistasi tiettyä yhdenmukaisuutta omien ajatusteni kanssa, vaikkakaan en noin voimakkaana.

Tsemppiä, minkä päätöksen ikinä teetkin!

Kiitoksia kannustuksesta!
Olo on jo miljoona kertaa parempi.Alotin pussikuurin ja jatkan niin kauan kun jaksan,en ota paineita.Motivaatioo tulee taas,kun saa muutaman kilon tippumaan.
Tää leikkaushomma on kyteny ajatuksen tasolla jo 2-3vuotta.Viime syyskuussa sitten otin ensimmäisen askeleen ja alussa oli hirvee kiire eteenpäin.Ressasin koko ajan,että millon seuraava lekuriaika on jne..
Mulla päätös asiaan tulee vasta 27.4 eli on aika kauan saanu vatvoo tätä asiaa edes tietämättä,että pääseekö eteenpäin.
Aluks tyntu ihan epäreilulta,että pitää ravata psykiatrit ja kaikki moneen kertaan ja odottaa niin kauan kielteistä/myönteistä päätöstä.Nyt oon siitä kiitollinen.En olis missään nimessä aikasemmin ollu valmis etenemään asiassa.On musta hyvä,että tipuin sieltä pilvistä tässä vaiheessa,eikä vasta leikkauksen jälkeen.Alussa oli ehkä liian vaaleenpunanen käsitys koko hommasta.Nyt tän kriisin yhteydessä tarkastelin asiaa ihan realistisesti.Ei musta sormia napsauttamalla mikään barbi tuu,en toki haluais ollakkaan,että ei sen puoleen.
Meen nyt ainakin kuuntelemaan mitä mieltä se lääkäri on.Ihan yhtälailla päätös voi olla kielteinen..Sen oon kuitenkin päättäny,että jossain vaiheessa hakeudun leikkaukseen jos en sinne nyt pääse/uskalla mennä.Se on selvää,että en omin avuin pääse näistä kiloista eroon.
Mulla on yleensä periaatteena elämässä,että kun jotain keksii niin syöksyy vaan heti toteuttamaan sen.En jaksa jossitella enkä anna itelleni lupaa katua mitään.Voi kuulostaa tyhmältä,mutta on mulla toiminu aina.Nyt kun poikkeuksellisesti ei pysty pikakelaamaan asioita,niin oon ihan oudolla maaperällä ja joutuu oikeesti miettimään valintojaan..
Mulle kyllä ihan ehoton tuki on ollu mun sisko.Melkein joka ilta tunnin tai parin puheluita jossa puidaan kaikki asiat maan ja taivaan väliltä.On tosi tärkeetä mulle,että pystyy rehellisesti tuntojaan purkamaan.Jotkut asiat on niin kipeitä,ettei niitä muille voi puhua.

Noh mutta kohti uusia seikkailuja

Onnea Katka yritykseen kyllä se onnistuu.

Katka, minusta on todella tervettä tuo, että pystyt myöntämään itsellesi, ettei asia ole niin yksioikoinen. On todella hienoa, että tunnistat itsessäsi myös sen puolen, joka voi sabotoida asiaa, joka on kärsimätön ja jota pelottaa. Miten se Dr.Phil sanoikaan, että voit muuttaa vain sitä, minkä tiedostat. Harva ihminen uskaltaa tutkia itseään noin rehellisesti ja muuttaa ajattelutapaansa silloin, kun se on kivuliasta.

Olen itse samanlainen ollut, että asioiden ja päätösten pitää tapahtua nopsaan ja taakse ei katsella. Kunnes sitten tapahtui asioita ja sain lisäksi lapsia, joiden takia niin ei voinut enää toimia. Otti aivoon niin maan perusteellisesti, mutta kyllä se kärsivällisyys kasvaa vaan kummasti. Kai se on sitä aikuistumista, siis sitä henkistä kasvamista, joka seuraa nuoruuden maailmanvalloitusfiilisten jälkeen. Minulle, joka olen ollut aina impulsiivinen ihminen, se oli hyvinkin vaikea läksy opittavaksi.

Leikkauksen suhteen olen sitä mieltä, että tämä odotusaika valmistelee meidät paremmin leikkauksen jälkeiseen aikaan. Ihan kuin itsekin olit oivaltanut, on parempi käydä niitä asioita mahdollisimman paljon läpi ennen, ei vasta leikkauksen jälkeen. Kaikkeen ei tietenkään voi eikä osaa varautua, mutta mitä useampaan asiaan voi, ja mitä realistisempi kuva on, sen parempi.