Jos en ole lihava, niin kuka sitten olen?

Puhuttiin tuolla toisessa ketjussa minäkuvasta ja sen muuttumisen aiheuttamasta ahdistuksesta ja et olis ehkä hyvä kiinnittää huomiota myös siihen..

Mä olen alkanut vasta äskettäin ihan ajatella asiaa. Tai kun yhtäkkiä en ollutkaan pelkästään äärettömän onnellinen kaikesta, vaan taustalle tuli selittämätön paha mieli. Ja siitä syyllisyys. Tuli tunne et on jotenki turhankitisijä, et ensin itketään et yhyy, mä olen lihava ja mä olen aina lihava kunnes kuolen siksi että olen lihava. No sitten kun saa siihen todellisen avun ja alkaa laihtumaan ni sitten itketäänki et yhyy mä laihdun. Että eikö mikään ole hyvä.. Mut muutos kai aina hämmentää ja on pelottavaa. Olen niin tottunut olemaan lihava, että en osaa edes ajatella mitä olisin jos en lihava. On outoa nähdä itsensä valokuvissa, ku näyttää että omat kasvot on ihan vieraat. Kuka toi on? Ja sit toisaalta kun näkee vanhoja valokuvia ja näkee vanhan itsensä tajuaa miten paljon oikeasti on muuttunut.. Ku menee vaatekauppaan ja ottaa oman kokonsa ja sovituskopissa huomaa että sehän on iso mulle, ei tiedä edes omaa kokoaan. Ihan kuin en tuntisi itseäni.. Puhumattakaan siitä selittämättömästä toivosta, kun ajattelee itseään pienempänä ja pelosta että jos ei onnistukaan. Liian helposti suuttuu itseen ja pettyy kun tulee taas jumikausi, ajattelee että on vaan yksinkertaisesti niin porsas, että vaikka vietäs vatsalaukku ni saa ahdettua itseensä ruokaa enempi kuin tarvitsisi. Hirveetä kyttäystä ja itsesyytöksiä.

Äh, tosi sekavaa tekstiä taas. Mut kuten sanoin olen vasta herännyt siihen selittämättömään tunteeseen.. Tajunnut, että vaa'an kyttäyksen sijaan pitäisi silittää itseään ja kertoa et kaikki on hyvin. Tulee ahdistus siitäki et on ahdistunut ihanasta asiasta.. Ja vaikea pukea ajatuksia sanoiksi. Ehkä joku muu sais avattua itseään vähän paremmin.

Erittäin osuva otsikko sinizii!

Sekavaa tekstiä tulee varmaan tästäkin koska tästä on ensinnäkin tosi vaikea puhua, mutta myöskin vaikeata pukea tunteita sanoiksi kun ei oikein edes tiedä mitä tunteita on...

Mä aloitan tapahtumalla joka sattui mun ekan 70-kilon laihdutuksen jälkeen kun olin "komeimillani". Vaikka tapahtuma oli positiivinen niin siitä tuli ihan tajuton morkkis jota vieläkin muistelen. Yksi perjantai-ilta tulin jostain virallisista pirskeistä kotiin ja oli pikkutakkia ja kravattia kaulassa. Juuri kotiovellani käveli nainen ohitseni ja kohta kuuluikin vihellys, siis sellainen "wau"-tyylinen pläjäys. Kännyin ympäri ja siellä hyvännäköinen nuori nainen sanoi jotain tyylin "hyvältä näyttää" tai jotain. Menin aivan totaalisen jumiin/lukkoon/hämilleni ja pakenin kotiovesta sisään! Eka en tajunnut mitään, sitten rupesi hymyilyttämään mutta seuraaavana päivänä tulikin ihan tajuton morkkis kun rupesin ajattelemaan asiaa.

Kukaan tuntematon nainen ei ole mulle ikinä aikaisemmin sanonut spontaanisti että näytän hyvältä. Syy minusta siihen oli etten ole ikinä aikaisemmin näyttänyt hyvältä kun aina olen ollut lihava. Sitten rupesin tuntemaan itsesääliä ja syyllisyyttäkin siitä että näin on aina aikaisemmin ollut. Oli pitkään tosi paha olo. Ja on vieläkin kun ajettelen mistä kaikesta onnesta olen jäännyt paitsi lähinnä seurauksena siitä että itse olen torjunut kaikenlaiset läheiset ihmissuhteet johtuen huonosta itsetunnosta. Ennen tätä episodia oli kyllä oireilua minäkuvan kanssa jo muutenkin. En tunnistanut outoa hahmoa peilissä joka näytti naamasta riutuneelta ja muuten ällöttävältä ihokasalta.

Että tällaisia ajatuksia voi syntyä ihan harmittomasta ja hauskasta tapahtumasta. Nyt on menossa toinen kierros ja -30 kg mittarissa. Odotan pelon sekaisin tuntein tulevaa. Tunnistan kyllä itseni vielä peilistä eikä naiset (vielä) viheltele perääni kadulla joten siinä mielessä kaikki on toistaiseksi hyvin

Juu, kyllä on hyvä otsikko, ja tätä asiaa olen itsekkin pohtinut paljon.
Meillä kaikilla lihavilla on valtavan hyvä minäkuva ja itsetunto, olemmehan sitä vahvistaneet kovasti, koska olemme erilaisia kuin toiset.meidän on ollut pakko sopeutua, sosiaalisen paineen ja laihojen ihmisten/normaalipainoisten joukkoon.Minä ainakin olen vuosikymmeniä hyväksynyt itseni sellaisena kuin olen ja se on antanut suunnattomasti itseluottamusta, että on pärjännyt elämmässä surematta ja itkemättä.
Muutos aiheuttaa aina vastarintaa, no, tapahtuukohan se nytkin, koska niin paljon todellakin pelottaa kohdata juuri peilistä, valokuvista oma itsensä muuttuneena.Minäkin hyvä etten itkua vääntänyt kun huomasin peiliin katsoessani, leuanalla kanan heltan, joka vielä heiluu ja vapisee, kun nauraa tai puhuu ja siellä oli jopa ryppyjä joita minulla ei ole aikaisemmin ollut,kamalaa.
Eikö ihminen ole koskaan tyytyväinen
Nyt olen kyllä vakaasti päättänyt sopeutua uuteen minään, vahvasti ja kiitollisuudella ja rakkaudella. Meidän tosiaan pitää olla helliä itsellemme, eikä aina kärsiä tai pahoittaa mieltä.Katse on vain suunnattava uuteen tulevaisuuteen, jossa olen laiha, niinkus muutkin.Ajatellas sekin näistä fyysisistä muutoksista, saan jo toisen jalan sillee ristiin toisen päälle, en saanut aikaisemmin 30-vuoteen.siinäkin oli ensin ett'ä ihanaa, kunnes tuli katkeruudenpiikki ja ajattelin tosiaankin, että siitäkin, siis noin pienestä asiata olen jäänyt patsi.
Nuorenpana laihduin myös melko normaaliin painoon ja tosiaan ihmettelin, enkä oikein osannut suhtautua kuin pakenemalla, jos miehet osoittivat kiinnostusta minuun, sain ihailevia katseita ja niitä vihellyksiäkin. ;yöhemmin ajattelin, että halusin lihoa takaisin, jotta minulla olisi vahva suojapanssari, ettei tarvitsisi karkuun kaksilahkeisia juosta.
Sekavaa on tämä minunkin sepustus, mutta sinitsii ja cimpy ositte juuri asian ytimeen ja uskon että monet ovat ihmeissään muodonmuutoksesta, vaikka se on hyväkin tulos.Myös hyvistä asioista ihminen stressaa, nyt täytyisi vaan otta rauhallisesti ja olla onnellinen omasta itsetään ja taas hyväsyä itsensä sellaisena kun on, nyt muuttuneenakin.Tosin en vielä suinkaan ole normaalipainossa, kun tuo jumituskausi on edelleen päällä.
Mielenkiintoista keskustelua!
Sannikki

Pitäs unohtaa menneet ja ottaa se uusi aika uutena. Ei kannata surra sitä mitä EHKÄ on menettänyt. Emmehän voi tietää millaisia ihmisiä olisimme laihana/normaalipainoisina. Me emme välttämättä olisi tälläisiä vahvoja ja kestäviä ihmisiä. Me voisimme olla niitä tuppisuu vanhojapiikoja/poikia painostamme huolimatta.
Olen ollut teini-iässä todella laiha ja minua lähinnä huvitti se teinipoikien käytös. Muutuin muka joksikin muuksi kun kilot lähti, mutta se sama minähän se silti olin pienemmessä kuoressa.
Eikä se ole ihailu ole nykyistä kummempaa. Mies osaa vihellellä nytkin jos on jotain vailla. Jos minä en kelpaa tälläisena kuin ole ystävilleni, miehille jne. Niin miksi minä muutun jos minulta lähtee nämä vajaa 70kg? Ulkokuoreni rapistuu mutta silti olen tismalleen sama ihminen. Ja minun seuraani on turhaa ängetä sen mukaan, jos nyt en kelpaa en kelpaa sittenkään vaikka näyttäisinkin yhteiskuntakelvollisemmalta.

Sen olen oppinut. Ei kannata miettiä mennyttä. Me elämme pvä kerrallaan. Meidän pitää olla vain kiitollisa siitä, että saamme elää ja olla. Se ei ole kaikkialla maailmassa itsestäänselvyys.

On myös ihan turhaa miettiä mitä mieltä muut ovat. Mutta tälläisessä muutoksessa se on vääjäämätöm tosiasia että ihmiset huomaavat ja kokevat tarpeelliseksi huomauttaa asiasta. Sekin on hassua, nyt jupistaan kun olen lihava, mutta kun olet laiha siitäkin jupistaan. Mikään ei kumminkaan ole kellekkään hyvä, joten paree vaan olla tyytyväinen itseensä ja valintoihinsa. Kantaa itseään kaikkinensa ylpeydellä.

Mutta näissäkin me jokainen olemme omanlaisemme. Joku häpeää painoaan kun minä taas kannan sen ylpeydellä. Joku kokee asiat tiukkana kun minä heitän olan yli...jne. Mutta jos uuden ulkoisen minäkuvan hyväksyminen tuntuu vaikealta, suosittelen myös terapiaa jne. Siellä voi oivaltaa pieniä asioita jotka ovatkin suuren suuria kokonaiskuvassa.

Olen ehkä ollut onnekas, että olen aina saman näköinen kasvoista. Lisää lommoa voi poskeen tulla, mutta kiloista huolimatta kasvot ovat aina peilissä samat, mutta naisena synnyttäminen, raskauskin tekee niin hurjia muutoksi kroppaan ja ne on vain pakko hyväksyä, joten koitan nyt hyväksyä sitten muuttuvan kroppani jälleen, sitten kun leikkaukseen pääsen. Peilistä katsoo minä, mutta muu ei ole minua. Muutun vuosivuodelta joksikin muuksi kaikkien elämän tuomien muutosten myötä. Täydelliseksi en pääse koskaan, mutta jos vain olisi hyvä olla niissä nahoissaan mitä jäljelle jää. Luulen että kun kaikki alkaa taas roikkumaan entistä enemmän, minä myös piilotan itseäni entistä enemmän. En halua näyttää sitä rumuutta, kun nyt läski on melkein kaunista...

Vaikee asia. Toivon osaavani kohdata muutokset, olenhan ne ennenkin käynyt läpi ja käyn aina vaan vanhetessani.

Nyt kun vuosi on tulossa täyteen ”uutta elämääni” käyn tähän mennessä suurinta kamppailua minäkuvani kanssa. Ollessani ylipainoinen ( tokihan olen sitä vieläkin, mutta en samassa mittakaavassa) olin hyväksynyt itseni kera jokaisen muhkuran ja makkaran. Tiesin ketä olen ja mitä haluan tai ainakin näin kuvittelin asian olevan. Nyt kadonneita kiloja on se yli neljäkymmentä ja matkaa kirurgin realistiseen tavoitteeseen on jäljellä vain muutama kilo enää, olen kadoksissa itseni kanssa. Kun katson peiliin näen itseni samanlaisena, kuin ennen. Kun katson valokuvia, ihminen niissä on vieras minulle vaikka se olen minä, ehkä juuri sellaisena, kuin olen aina halunnut olla. Kaupassa en tiedä mistä osastolta minun kuuluu vaatteitani mennä ostamaan tai mitä vaatteita tai minkä värisiä. Ennen kaikki vaatteeni olivat mustia ”lempivärini”, mutta olisikohan asia kuitenkin ollut niin, että se hoikentavin vaihtoehto väreistä. En usko, että tähän minäkuvan muuttumiseen olisi voinut mitenkään valmistautua. Tokihan jokainen tietää, että kun laihtuu niin muuttuu ulkoisesti, kuin myös sisäisesti. Itselleni kilot ovat olleet suojana sisimpääni. Takana oli 9 vuoden rankka koulukiusattuna oleminen ja siitä seuranneet sairastelut. Koulukiusaaminen vahvisti, kovetti ja kasvatti minusta sen mitä olen. Jätti myös syvät haavat, jotka ovat arpeutuneet, mutta arvet ovat ikuisia. Huomaan, että minun on välillä vaikeaa ilmaista näitä itsetutkiskelun tuntemuksia lähimmilleni. Kihlattuni ei ole tuntenut minua ”entisessä elämässäni”, vaan tullut kulkemaan yhteistä polkua mukaan, kun olin jo 30 kiloa kevyempi. Olen näyttänyt hänellä kuvia ja isoja vanhoja vaatteita joihin nykyistä minua mahtuu kaksi kappaletta. Yrittänyt konkretisoida sitä hänellä mitä minun elämäni on ollut ja miksi käyttäydyin edelleen jossain tilanteessa niin tai näin, mutta kaikki ne ovat asiat ovat varjoja sieltä menneisyydestä minkä kanssa on vaan elettävä. Tein itse heti päätöksen, että teen tästä matkasta avoimen kertomuksen, mikä on ollut minulle helpompaa. En olisi tahtonut supinaa selän takana, ”että mikäköhän sillä on?”. Välillä tietenkin ottaa päähän kyselyt, että ”kuinka paljon taas on lähtenyt?”, mutta onneksi se tunne on harvoin. Näin sekavan tunnepurkauksen jälkeen tämä minäkuvan muodostaminen uudelleen on minulle se haastavin asia ollut tässä leikkausprosessissa, mutta mikään ei tapahdu hetkessä. Ei leikkaukseen pääseminen eikä minäkuvan muodostaminen

Olenpa sitten ollut elämäni varrella läski, hoikka, tosiläski tai nk normaali, peili, jos sinne uskallan kurkistaa, näyttää aina samaa...sika mikä sika!

Johan varhaisteininä, rakkaan Äitini lausuma, kun kerran olin häntä uhmaten ystävän kotiini tuonut "Hyi olkoon, kun minä katselin teitä tuossa sohvalla vierekkäin niin vähintään kolme piip mahtuu sinuun" kuvastaa mille taustalle minäkuvani perustuu. Hän häpesi syvästi, harrastaa ei saanut eikä kavereita suvaittu koska olin mikä olin. Täysin epäonnistunut (vai epätoivottu?) yksilö kaikin tavoin. Hän muisti sen myös kertoa (ja tarvittaessa alleviivata sanottavansa fyysisellä väkivallalla kouluikään saakka). Ja siis noin 10 ikävuodesta lähtien siis myös lihava... lihavampi... lihavin.

Ja tietenkin koulukiusattu siinä mittakaavassa että lopetin koko paskan ja pakenin töihin 14 vuotiaana (jo silloinkin Lappiin) pariksi vuodeksi, sitäkään tosin ei kotona noteerattu. Ja hyvä niin.

Yllättäin, kun katsoo kuvia, ripille pääsystä aivan liian varhaiseen (äidin ja ex-anopin kyynelehtien vaatimaan!) avioitumiseen, niin niissä on kohtuullisen sievä, aivan normaalipainoinen tyttö.

Luulen että anorektia potilailla on samalla lailla vääristynyt suhde todellisuuteen, peilissä ja jonkun väkisin ottamissa kuvissa olet sitä mitä pää väittää...

Tosin suurimman osan elämääni pää on ollutkin oikeassa...oikea jumbo emakko siellä kurkkii varsinkin jos naamaa alemmas uskaltautuu katsomaan. Kuten tälläkin hetkellä!

Näitä normaalipainon kausia on sen verran elämään mahtunut että uskon onnellisuuden olevan kiinni aivan muista asioista kuin hyvästä ulkomuodosta tai rahasta. Tosin, kohtuullinen tilanne kummankin suhteen voi tasoittaa elon tietä...paljonkin.

Sanottava on että, tällä hetkellä olen köyhempi kuin koskaa, lähes lihavampi kuin ikinä ennen ( -10 kg 28.12 -> ) mutta aivan varmasti onnellisempi ja tasapainoisempi kuin sen jälkeen kun jotain aloin ympäristöstäni aistimaan

Nostan tämän keskustelun koska nämä ajatukset saavat vedet silmiini..
Nämä ihanat ihmiset tuntevat syvimmät pelkoni.
Luulen että sielussani asuu aina lihava minä olin sitten leikattu tai en.
Kiitos ja lisää tällaisia!

Kuten kissus nytkö jo on tehnyt aiemmin, niin nyt minä vuorollani nostan tämän aiheen.

Oma taipaleeni on vasta alkuvaiheessa, sekä leikkaukseen hakeutumisen (sisukset vasta tulossa) että painonpudotuksen osalta (tällä, toivottavasti viimeisella keralla), mutta silti olen jo näitä asioita pohdiskellut. Ja sitten löysin tämän ketjun, jossa on niin mun mietteitä ja osittain kokemuksiakin vuosien varrelta.
Minulle yksi vaikeimmista asioista on ollut se, että lapsesta alkaen on annettu ymmärtää, että ei kelpaa sellaisena kuin on. Nykyäänkin vielä ajattelen monesta asiasta, että enhän minä voi, eihän sellainen minulle sovi tai eihän kukaan voi oikeasti pitää minusta, koska olen näin iso...hullua, koska järki minulla on päässä ja se sanoo, että koko ja edellä mainitsemani asiat eivät kulje käsikkäin.

Tämä on erittäin arka ja vaikea aihe, mutta myös hyvin tärkeä ja itse koen, että näitä asioita kannattaa ja pitääkin pohtia jo ennen leikkuriin menoa. Joten siksipä nostan aiheen josko keskustelu taasen alkaisi

Minä olen vielä hyvin hyvin lihava, mutta olen alkanut miettimään, miltä tuntuisi olla normaalikokoinen. Luulen, että kaikki kokemani nöyryytykset ovat kasvattaneet minua suhtautumaan monenlaiseen erilaisuuteen suvaitsevaisesti. Toivon, että en ala mitenkään kostamaan tuntemaani pahaa oloa. Ajattelen, että ihmisten sanomat "totuudet" toisen ulkomuodosta kertovat hänen omasta pahasta olostaan ja sielunsa pienuudesta/kasvamattomuudesta. Ehkä minä, joka olen kasvattanut ulkoista suuruuttani, olen samalla kasvattanut myös sisäistä suuruuttani. Näin minä ajattelen itsestäni nyt. Nyt, kun olen alkanut pienentyä ulkoisesti, sisäisesti tulen aina olemaan "lihava". Lihavana ihmisenä olen tottunut olemaan silmätikkuna ja poikkeavana, johon voi suunnata "hyväntahtoisia" vitsejä koosta. Minulle on voinut tarjota kahvitauolla pullavatia nenän eteen, mutta heti tempastu pois sanoen= "Ai niin, ethän sinä voi ottakkaan"! Ehkä tulen olemaan onnellinen huomatessani, että minullakin on toisten mielestä oikeus joskus herkutella, siinä missä hekin...

Mulla on vieläkin se epäilys, että en tule koskaan laihtumaan normaalikokoiseksi... Ajattelen vieläkin, että olen aina lihava. En ole koskaan aikuisiällä ollut normaalipainoinen, joten enhän voikaan tietää millaista se on. Tällä hetkellä painoa on tippunut leikkauksen jälkeen 12,3kg kahdeksassa viikossa ja toivottavasti se jatkuu. Mulla on kaksi viikkoa ollut jumissa paino ja tänään se värähti 300g alaspäin. Se lisää vähän uskoa siihen, että laihdun... Uskon, että vaikka laihtuisinkin, mieltäisin itseni aina lihavaksi. Miettisin aina vaistomaisesti mahdunko tuohon väliin jne.

Mutta jos mieltää itsensä edelleen lihavaksi, onko siinä enemmän riskiä lihoa takaisin?

"Mutta jos mieltää itsensä edelleen lihavaksi, onko siinä enemmän riskiä lihoa takaisin?"

Kyllä mä väitän että on. Sillä mieltäminen itsensä lihavaksi ei millään muotoa voi olla positiivinen ajatus. Ja jotta homma olisi pysyvällä ja terveellä pohjalla, tätytyy sun oppia hyväksymään itsesi sellaisena kuin olet ja ajatella itsestäsi positiivisesti.

Juuri tuon asian kanssa opiskelen itsekin kokoajan. Minä olen viimeiksi 4-vuotiaana ollut samoissa suhteellisissa mitoissa kuin nyt. Ei ole helppoa olla melkein "normaali" kun ei ole sitä juurikaan eläessään aikaisemmin ollut.

"Ajattelen, että ihmisten sanomat "totuudet" toisen ulkomuodosta kertovat hänen omasta pahasta olostaan ja sielunsa pienuudesta/kasvamattomuudesta. Ehkä minä, joka olen kasvattanut ulkoista suuruuttani, olen samalla kasvattanut myös sisäistä suuruuttani."

Olen kanssasi elämä edessä niin samaa mieltä tuossa sinun ajatuksessasi Minulla on yksi tytöistäni todella pahasti koulu kiusattu juuri liika lihavuuden takia ja olen kaiken muun lisäksi koittanut itse aina tsempata häntä että hän ei tuntisi niin paljoa pahaa oloa mm juuri tuolla samalla ajattelu tavalla..älä rakas välitä,niillä jotka ovat noin moukkamaisia että arvostelevat toisen ulkonäköä,niillä on itsellään paha olla.

Mun täytyy kyllä sanoa, että itsensä mieltäminen normaaliksi vaikka onkin ylipainoinen (vaikkakin sitten lievästi ylipainoinen) ja olonsa tuntuminen tyytyväiseksi sellaisenaan on kohdallani ainakin ollut huono asia. Se ei ole saanut minua tsemppaamaan painon kuriin saamisessa vaan päin vastoin sukulaisten huomauttelu pienestä ylipainosta (bmi tuolloin alle 30) sai minut entistäkin päättäväisemmin olemaan tyytyväinen itseeni juuri sellaisena ja syömään kuten aikaisemminkin sillä seurauksella, että painoa tuli lisää.

Uskon vakaasti, että jokaisella meistä on oma "demonimme" lihavuutemme takana ja jokaisella on tavalla tai toisella vääristynyt kuva itsestään ja sen korjaaminen on osa tätä prosessia.

En tarkoita, etteikö voisi olla tyytyväinen oloonsa lievästi ylipainoisena tai miksei ylipainoisenakin, mutta sitä pitää selvittää itselleen mikä on saanut lihottamaan itsensä, mitä olisi tullut tehdä toisin, missä vaiheessa olisi pitänyt toimia toisin ja kokeilla muistaa ne asiat tulevaisuudessa ettei tule langenneeksi vanhoihin virheisiinsä.

Huomaan oikein hyvin itsessäni asuvan herkuttelijan olevan edelleen hyvissä voimissa vaikka herkkuja ei samoja määriä voi syödäkkään. Myös ruuan määrä on noussut ja nopeuskin (asia, joka jo ennen leikkausta huolestutti nopeana syöjänä) on aivan turhan suuri. Nyt siis painin erilaisten ongelmien kanssa kuin vuosi sitten, mutta painin kuitenkin. Jokaisella meistä tämä lihomis/laihtumis kuviot pitävät varmasti sisällään erinäisiä virheitä ja niiden toistamattomuushan olisi ensisijaisen tärkeää leikkauksenkin jälkeen.

Niinpä itselläni alkaa huomenna jälleen karkkilakko ja herkut jäävät kauppaan. Eipähän tule syötyä, kun ei ole kotona. Ei ihan niin helppoa, kuin kuvittelisi, kun on mestari loihtumaan herkkuja kotona olevista tarvikkeista tai huijaamaan itseään, että jos nyt vielä tänään ja sitten ei enää Yritystä kuitenkin on ja se toivottavasti riittää, kun kuitenkin tiedostan ongelman ja olen halukas toimimaan asian suhteen.

Olen edelleen sitä mieltä, vaikka voin olla väärässä, että asia on erilainen riippuen siitä, onko ollut joskus hoikka tai normaalipainoinen vai ei. Tämä on kuitenkin oma, subjektiivinen käsitykseni. Minulla kun aivot edelleen yrittävät tajuta, etten ole enää hoikka.

Omakuvaan on varmasti luvassa muutoksia laihtumisen myötä. Ne asiat, joita olen vältellyt ja paennut painoni taakse tulevat kohdattaviksi. En voi enää todeta, että koska olen niin lihava en voi tehdä sitä ja tätä, mennä sinne ja tänne ja vältellä sitä ja tätä. Suurin asia minkä itse uskon joutuvani kohtaamaan on selitykseni sinkkuna olosta ja painosta. Tottahan toki se vaikutta oikeasti asiaan, kuten Mikkelin tapaamisessa olleet tietävät minun puhuneen, mutta se on myös palvellut minua ja sitoutumispelkoani. Minun ei edes tarvitse miettiä parisuhdetta, koska se on mielestäni nyt juuri mahdoton. Voin piiloutua sen taakse, että ei kukaan minua huolisi kuitenkaan. Mutta jos (ja kun!) laihdun, minulle ei ole tätä syytä enää olemassa, ja joudun kohtaamaan sen asian, uskallanko ylipäätään enää ottaa riskin ja pariutua toisen ihmisen kanssa.

Myös surutyö siitä, miten olen yleensä antanut itseni lihoa näin, tulee varmaan jossain vaiheessa eteen. Suru menetetystä ajasta ja mahdollisuuksista ja suru lisääntyneestä nahkan määrästä. Miksen osannut "olla kuin muutkin"?

sannikki kirjoitti:Meillä kaikilla lihavilla on valtavan hyvä minäkuva ja itsetunto, olemmehan sitä vahvistaneet kovasti, koska olemme erilaisia kuin toiset.meidän on ollut pakko sopeutua, sosiaalisen paineen ja laihojen ihmisten/normaalipainoisten joukkoon.

Tuo ei kyllä päde minuun tippaakaan! Minä en ole sopeutunut, minulla ei ole hyvä itsetunto eikä minäkuva. Ainoa hyvä, mitä tästä on seurannut on se, etten enää tuomitse toisia ylipainoisia "tahdonvoimattomiksi ja laiskoiksi". Itseni tuomitsen siihen silti, vaikka järki on jo oivaltanut, että taustalla on muutakin. Itselleen vaan ei tahdo osata olla armollinen.

Minun henkinen minäni ei ole koskaan tottunut ajatukseen, että olen valaan kokoinen, vaan se on edelleen korkeintaan vähän pullukka, ja sitäkin vasta kun paino alkoi ykkösellä. Minä en ole sopeutunut tai käyttäisin jopa sanaa alistunut siihen ylipainoisen rooliin, joka meille halutaan antaa. Lihavalta odotetaan tietynlaista käytöstä ja persoonallisuutta, jos aikoo sopeutua laihojen joukkoon. Koskaan se asema ei ole samanlainen kuin hoikilla, vaan lihavalla on oma erillinen asemansa ja kohtelunsa. Häneen voidaan suhtautua alentuvasti, vähättelevästi, vitsailla ja huomautella painosta tai vastaavasti varoa kaikkia viittauksiakaan kenenkään painoon. Hänen kykynsä toimia itsenäisesti ja vastuullisesti minkään suhteen voidaan kyseenalaistaa, koska hän ei hallitse edes painoaan. Hänen naiseuteensa (en tiedä miten miehillä asia on, ehkä samoin, miehisyyden suhteen) en suhtauduta vakavasti, kuten hänen haluunsa olla rakastettu, kaunis, haluttu ja haluttava. Häneen ei suhtauduta potentiaalisesti hyvänä seksikumppanina, hänen kumppaniaan säälitään, kun tämä joutuu makaamaan sellaisen valaan kanssa, ja mahtaako koko seksi edes onnistua?

Hyväksytty rooli lihavalla on se hissukka kaveri, joka kohottaa muiden kaveripiirin jäsenten itsetuntoa, ja jota voi kohdella miten huvittaa. Lihavallahan ei ole varaa valita kavereitaan. Lihavilla ei tunnu myöskään olevan tunteita samassa mittakaavassa kuin laihoilla. Lihavan kanssa ei tarvitse porukassa edes seurustella niin aktiivisesti, koska hän on kumminkin hieman yksinkertainen. Jos hänelle puhutaankin, niin häneen suhtaudutaan kuin lievästi kehitysvammaiseen, jolle täytyy vääntää paljon rautalankaa, puhua hitaasti ja artikuloida selvästi. Myös aihe täytyy valita siten, että se on helposti tajuttava ja mielellään aika pinnallinen. Myös lihavan paino ja erityisesti terveet elämäntavat ovat suositeltavia puheenaiheita.

En edes mene siihen, mitä lihavuus aiheuttaa työllistymisen ja opiskelun saralla.

Että en ole sopeutunut, enkä sopeudu. Toivottavasti ette tekään.

Huvittavinta mun mielestä on, että painavimmillanikaan en käsittänyt omaa kokoani. Mullahan ei ole ehtinyt ylipainosta tulla mitään suurempia ongelmia, joten elin normaalia nuoren ihmisen elämää. Meni 10 viikon ene-ryhmään ja katsoin siellä olevia ihmisiä, että miten lihavia nuo onkaan. Sit katsoin itseäni peilistä ja siellä näkyi samankokoinen ihminen kuin hekin... Osa oli selvästi mua laihempiakin.

Mä murehdin välillä roikkojani kovastikin. Murehdin sitä, mitä olen keholleni tehnyt. Murehdin, koska en olekaan enää niin nuori ja iho ei palaudukaan. Toisaalta ajattelen, että menen sitten siihen mahan roikkoleikkaukseen ja ne arvet antaa mulle taas syyn kunnioittaa kehoani enemmän.

Huvittavinta mun mielestä on, että painavimmillanikaan en käsittänyt omaa kokoani. Mullahan ei ole ehtinyt ylipainosta tulla mitään suurempia ongelmia, joten elin normaalia nuoren ihmisen elämää. Meni 10 viikon ene-ryhmään ja katsoin siellä olevia ihmisiä, että miten lihavia nuo onkaan. Sit katsoin itseäni peilistä ja siellä näkyi samankokoinen ihminen kuin hekin... Osa oli selvästi mua laihempiakin

Samankaltainen "ongelma" mullakin, jotenkaan en osaa nähdä aina itseäni niin lihavana kuin olen. En tiedä jotuuko se hyvästä itsetunnosta vai sokeudesta omaa ulkomuotoa kohtaan?

Minä tiedän, että sisälläni asuu paljon paljon pienempi kokoinen ihminen mitä ulkokuoreni on.

Takana on vuosien kolukiusaaminen, mutta jotankin sitä kuitenkin on henkisesti niin teflonia ettei tuo ole vaikuttanut negatiivisella tavalla omaan minäkuvaan. Vahvistanut se on henkisesti kyllä, mutta ei pahemmin masentanut. Olen aina ollut sinut itseni kanssa eikä muiden mielipiteellä ole ollut suurtakaan merkitystä.

Itse olin normaalipainoinen koko nuoruuteni tai pikemminkin "mallinmitoissa" (bmi 18), kunnes rupesin sitten lihoamaan onnettomuuden ja sitä seuranneen sairastumiseni jälkeen. Luulen, että laiha minä kuvani on/oli peräisin nuoruudestani ja siksi myös hyvä itsetunto ja hälläväliä asenne painoon.

En todellakaan nähnyt itseäni sellaisena jättinä, kun painoni puolesta olen ollut. Kuvien ottoa välttelin ja nytkin skippaan katsomasta vanhoja kuviani. Olen todella ollut jätti vaikka oloa en sellaiseksi (onneksi?) tuntenutkaan. Loppua kohti tosin rupesin tuntemaan painon tuomat rasitukset nivelissä, polvissa yms. ja myös tiedostamaan oman kokoni. Siinä vaiheessa leikkaukseen hakeutuminen sai vihdoin lopullisen päätöksen ja hyvin pian onneksi paino kääntyikin sitten laskusuuntaan.

Olen ihan samoilla linjoilla kuin Sun, itsekään en ole ollut lihava koko ikääni ja en missään vaiheessa ole hyväksynyt itseäni lihavana. Painoa alkoi kunnolla kertyä noin 25-vuotiaasta eteenpäin, sitä ennen paino pysyi normaalin rajoissa ja parikymppisenä olin jopa tosi hoikka. Aikuisiällä paino oli alimmillaan noin 67kg, joka on tosi vähän kun pituutta minulla on sellaiset 180cm.

Kun tämä prosessi lihavuusleikkaukseen hakeutumisesta elokuussa lähti käyntiin olin ihan rikki ja umpikujassa painoni kanssa. Vaaka näytti pahimmillaan 157kg ja olin aivan lukossa mitä alan tekemään tilanteelle, lähdin siis hakemaan ammattiapua ja se on ollutkin yksi elämäni parhaimmista päätöksistä. Koko syksyn kävin terapiassa missä käytiin läpi syitä miksi painoni on lähtenyt nousuun ja availtiin mielen "solmuja", jotka ovat osaltaan estäneet minua pudottamasta pysyvästi painoa. Tuo terapia oli minulle kuin taivaan lahja, se avasi paljon patoja ja opetti tunnistamaan syitä, miksi olen toiminut niinkuin olen toiminut. Nyt kun sairaalan ene-ryhmä on kohta loppusuoralla olen pudottanut painoani jo 30kg pahimmasta kilomäärästä ja olo on paljon kevyempi ja selkeämpi. Olen valmis leikkaukseen kun myös taustalla vaikuttaneet menneisyyden möröt on selätetty!:-)

Olen antanut itselleni anteeksi ns. menetetyt vuodet vaikka toki edelleen harmittaa että olen menettänyt ns. parhaimmat perheenperustamis-vuoteni ylipainon kanssa velloessa. Ei elämäni ole pelkkää kurjuuttakaan ollut mutta kaikki nämä vuodet olen surrut tätä painoasiaa jo ihan riittämiin. Kuten Sunillakin itselläni on ollut vuosikaudet sellainen olo, ettei parisuhde ole tällä hetkellä kertakaikkiaan mahdollinen. Jos ei rakasta ja hyväksy itseään, ei ole kykynevä myöskään terveeseen parisuhteeseen ja varsinkaan sen aloittamiseen. Tässä alkaa käydä vuodet vähiin, jos meinaan vielä perhettä perustaa, ikää on mittarissa jo 36v ja aika kuluu... Tämä olikin yksi suurimmista kimmokkeista miksi hakeuduin leikkaukseen, sillä en halua 10-15v päästä ajatella, että se perheen perustaminen jäi sitten ylipainon vuoksi. Voihan se olla etten laihduttuanikaan tarpeeksi perusta perhettä, mutta silloin voin ainakin sanoa itselleni ettei se ollut ainakaan läskeistä kiinni!

- turhamainen; nautin täysin siemauksin uudistuneesta ulkomuodosta, peliin tuijottelusta ihmeissäni ja uusista mahdollisuuksista ostaa ihania vaatteita eikä vaan sellaisia jotka mahtuu päälle
- olo on seksikkäämpi; johtunee suhtautumisesta itseensä, kun voi hyvin ja on tyytyväinen itseensä, hellyyttä ja läheisyyttä haluaa/antaa enemmän
- samanlainen ihminen; läskejä ei voi käyttää tekosyynä enää, mihinkään. On siis enää itsestä kiinni aloitatko sen kauan haikaillun harrastuksen, jaksatko lähteä lenkille vai et jne. Ne huonotkin piirteet on edelleen olemassa, ne ei lähde läskien myötä. Sohvaperuna on edelleen helposti sohvaperuna.
- tasavertainen; työelämässä selkeästi paremmassa asemassa normaalipainoisena
- hedelmällisempi; jos lapset ovat suunnitelmassa, on tilanteesi lisääntymisen suhteen parempi kuin lihavana
- pitää löytää joku toinen keino lohduksi, mielihyväksi; uskoisin että sairaalloisen ylipainoinen on aina ainakin sielultaan lihava ja taipuvainen syömään liikaa, eli kuin alkoholismi, koskaan ei voi kokonaan unohtaa taipuvuuttaan

-

Minulla oma pää tekee välillä temppujaan, nytkin mietin vanhoja vaatteitani ja jopa ikävöin niistä osaa, vaikkakin ne ovat olleet aikaa sitten liian suuria... Tunnen olevani täydellisen kateissa tässä kokoa 40 housu pusero maailmassa, En se ole minä vaan pikku pala minua,,, onneton rääpäle jolla on mennyt puoli elämää piilossa läskien seassa ja toinen puoli taistellessa niitä vastaan.... Ja joka on jäänyt niin paljosta paitsi eristämällä itsensä kotiin, kun enhän minä voi mitään tehdä.... Nyt kun voin kärsin sitten kaikenmaailman leikkauksista välillä....

jo ala-asteella, sain kuulla, että olen "isompi" kuin kaikki muut, etenkin paikkakunnalle muuttaneet uudet oppilaat ottivat minut silmä tikukseen ja samalla yllyttivät myös muita jättämään minut ryhmän ulkopuolelle mutta, kun edes silloin kaikki ei ollut läskiä, vaan maataloustyön seurauksena löytyi kropasta myös sitä lihasta ja voimaa.. Olin kysytyimpien joukossa, mitä tuli jalkapalloa pelatessa puolustajien suhteen. Olin talvella jääpallossa paras taklaaja, kun sain isonkin kaverin helposti tuupattua lumivallin yli, myös sählyssä olin kysytty puolustaja.. Mutta välitunnit vietin yksin, omasta halustani.

Ylä-asteella, omat luokkalaiset ottivat minut sitten silmä tikukseen, ja pari vuotta siedin kuten joten sitä ivailua ja kiusan tekoa.. Mutta ikinä ei pitäisi ärsyttää maatilan kasvattia siihen pisteeseen, että hermo palaa Kyllä vain.. "kamelin" selkä napsahti siinä vaiheessa, kun vuotta alemmalla luokalla olevat alkoivat tekemään kiusaa. Sattumalta paras kaverini oli myös samassa aulatilassa ja hän sanoi sitten jälkeenpäin, ettei ole ikinä nähnyt niitä luoka häiriköitä niin säikähtäneen näköisenä, kuin silloin, kun ilmeisen helpon näköisesti (verenhimoinen virne naamallani) olin repinyt sen kangassuilun, mitä kiusantekoon oli käytetty, kiusantekijöiden edessä ja viskannut sen heidän naamalleen.. No siitä porukasta ei ollut enää harmia, enää tarvitsi säikytellä oman luokkalaiset kiusaajat..

Ja se päivä meni sitten kutakuinkin näin..

Olin lukemassa kaikessa rauhassa kirjaa, kun eräs luokan pojista päätti sitten säikäyttää minut ja potkaisi vieressäni olevaa peltistä roskapönttöä.. Säikäytin ressukan totaalisesti, kun jahtasin hänet erääseen syrjäiseen käytävään ja verpaalisesti annoin tulla kohtalaisen kovaa tekstiä. En enää edes muista, että mistä kaikesta hänelle huusin, mutta se tuntui hyvälle.. (ei saa säikyttää, jos toinen lukee Stephen Kingin kirjoja)

Minua päätä pitempi poika potkaisi tahallaan minua jalkaan, jahtasin hänet käytävän päässä olevaan umpikujaan ja vetelin avo-kämmenellä naamalle. Eipä ollut tyypillä kanttia kertoa, että miksi naama oli punaisen kirjava..

Tuntia myöhemmin, toinen poika löi ovella minua naamaan ja tietty veri alkoi valua nenästä, opettaja siihen kysymään, että miten kävi ja kuka sen teki.. vastasin siihen kiusantekijääni katsoen, että ei sattunut ei niin yhtään mitään, mutta samalla annoin kiusaajani ymmärtää, että kohta saattaa sattua.. Tämä kyseinen poika ei uskaltanut loppupäivän aikana poistua omasta porukastaan..

Neljäs ja viimonen tapaus oli sellainen, että oli matematiikan tunti menossa, tein kaikessa rauhassa tehtäviä, kun yksi näistä vakio kiusaajistani tunki viereeni istumaan ja ärsyttämään. Työnsin hänet jalallani penkkeineen päivineen pois vierestäni.. Hetken kuluttua, se sama tyyppi hilautui taas viereeni, mutta tälläkertaa, sanaakaan sanomatta työnsin pulpetin pois tieltä ja nappasin pojan tuoleineen päivineen kantoon ja vein omalle paikalleen, sitten keräsin omat kamppeeni ja marssin luokasta ulos ovet paukkuen ja levitin kirjat ja tarvikkeet käytävälle ja jatkoin tehtävien tekemistä siellä.. hetken kuluttua opettaja avasi varovasti ovea ja varmisti, että missä olen ja mitä teen..

joo, eihän sitä niin olisi saanut tehdä, mutta saimpahan olla koko 9lk sitten rauhassa kiusaajiltani..

Koko ikäni olen käyttänyt lähinnä hyödyksi sitä, että olen iso kokoinen, jaksan siirrellä isoja taakkoja, pystyn pitämään puoleni isojen eläinten kanssa.. mutta, toisaalta.. Millaista se oikein olisikaan olla ihan pieni..

Olisi todella ihanaa käpertyä ihan pienenä sohvan nurkkaan, kietoa iso huopa ympärilleen ja vain olla.. Miltä se oikein tuntuu, kun vaatekauppaan todellakin mennään etsimään, kokeilemaan, sovittamaan niitä pieniä sieviä vaatteita ja ettei enää tarvitsekkaan tyytyä niihin Todella Isoihin paitoihin ja housuihin, joissa lahkeet on yli puolimetriä liian pitkät?? Miltä se oikein tuntuu, kun kaupasta saa kerralla oikean kokoiset vaatteet siten, että tiedossa ei ole lahkeittein lyhentämistä???
Miltä se tuntuu, kun jaksaa juosta pitkiä matkoja, eikä hengästy heti ensimmäisen 100m jälkeen?? Miltä se oikein tuntuu, kun baarissa saa osakseen ihailevia katseita, tarjotaan drinkkejä ja haetaan tanssimaan muutenkin, kuin vain säälistä?? Miltä se oikein tuntuu, kun ei enää erotu massasta..??

Odotan innolla, että mitä tulevaisuus tuo tullessaa.. Sisäisesti tulen aina olemaan sama, olen hyväksynyt aikanaan sen, että entisellä elämäntavalla ja töillä, minusta ei ikinä voi pientä ja sievää tullakkaan mutta, nyt minulle on annettu uusi mahdollisuus aloittaa alusta ja totta helkutissa aion siihen tarttua..

Mulle on tullut yksi uusi huoli. Lihavana saatoin luottaa siihen että kohteliaisuudet ym. työhön liittyen olivat totta. Nyt viime aikoina kun olen saanut muita kohteliaisuuksia miespuolisilta työtovereilta, olen jotenkin alkanut epäillä myös työstä saamiani positiivisia kommentteja, onko niissä totta vain toinen puoli ja toinen jotain muuta.

Kyllä tämä ihmismieli on sitten ihmeellinen..

Sun kirjoituksesi oli aika rankka , ajatuksia herättävä taistelu tahtoa herättävä..ei voi olla , vai voiko sittenkin. Inkku kirjoitit kauniisti kirjoitukseesi palaan vielä myöhemminkin toivoa antava..

Inkku, hienoa, että sinusta on kasvanut sisäisesti vahva persoona. Mutta kauhean inhottavalla tavalla olet joutunut tiesi taistelemaan, saat sympatiani! Parempaa on tulossa, luotetaan siihen

Susanna68, kirjoitus oli tarkoituksella rankka, vaikkakin sellaisenaan tosi minulle. Halusin purkaa siihen sen, miten olen kokenut suhtautumisen muuttuneen itseäni kohtaan. On varmaankin monen mielestä itserakasta sanoa näin, mutta olen hoikkana saanut hyvin paljon positiivista huomiota ulkonäöstäni, ja sen takia muutos nykyiseen on ollut niin suuri, myös siinä, miten minua kohdellaan.

Toisaalta se on ollut minulle suuri lahja, koska nuorena sitä itsekin arvioi ihmisiä ulkonäön perusteella paljonkin. Se on kyllä karissut, koska olen oppinut, että vaikka sisälläni asuu sama ihminen, saan täysin erilaisen kohtelun nykyään ja minun luullaan olevan ihan erilainen ihminen, kuin oikeasti olen. Olen toivottavasti oppinut muistakin ottamaan huomioon sen ihmisen, en sitä ulkokuorta.

Edit:
Olen tässä oppinut myös sen, että on ihmisiä, jotka ovat oikeita ystäviä, oikeasti hyviä sydämeltään, ja joille toisen ulkomuoto ei merkitse mitään. Näistä ihmisistä haluan elämässäni pitää kiinni ja löytää heitä lisää, olinpa sitten lihava, laiha tai jotain siltä väliltä!

Äitipuoleni sanoi leikkauksesta puhuessamme, että mitenkäs aion selvitä miesten lisääntyvästä huomiosta kun laihdun. Niitä kun kuulema alkaa ihan eri lailli pyöriä ympärillä (minähän olen sinkku). Sanoin, että minulla on jo ihan selvä suunnitelma. Otan selvää, miten hän suhtautuu reilusti ylipainoisiin naisiin. Jos hän sanoo, ettei kelpaisi hänelle, minä sanon viileästi, että minulle ei kelpaa mies, joka on noin rajoittunut.