Jos en ole lihava, niin kuka sitten olen?

Sun: toi on tosi hyvä ajatus että testaat miehen suhtautumista reilusti ylipainoiseen naiseen! Kertoo ihmisestä tosi paljon vastaus. Tuo kommenttisi sai ajatukseni lentoon...Monet on kertonut että mies on laitettu vaihtoon kilojen tippumisen myötä. Mie en usko et voisin laittaa miestä vaihtoon sit kun olen laihempi. Suurin syy tietysti että rakastamme toisiamme edelleen tosi paljon, mut sit senkin takia et hän on rakastunut minuun kun olin jo iso ja rakastanut nyt kun olen tosi suuri. Tukenut minua kokoni aiheuttamissa mielipahoissa ja tukenut tielläni leikkaukseen. Kaikki tämä -muiden elämän isojen käänteiden kanssa -on saanut meidät vaan hitsautumaan enemmän yhteen. Jännä nähdä kuinka käy. Kuinka toisten parisuhde on muuttunut?

Mun mielestä Sun ja maija yksinkertaistaa asiaa aika tavalla. On tosiasia että kun toinen parisuhteessa laihtuu todella paljon niin eroja syntyy. Rakkaudella ei ole tähän juurikaan vaikutusta vaan mustasukkaisuudella.

Jos Sun tivaa jokaiselta suhtautumista todella ylipainoisiin naisiin, on hyvä mahdolisuus että päätyy yhteen syöttäjä-miehen kanssa joka turvottaa naisia tahallaan. Näitähän on siis ihan oikeasti olemassa. Ja on siis olemassa ilman että nainen sitä itse tajuaakaan.

Komppaan Kimbya jonkun verran;
Mun parisuhde laihtumisen myötä on vaihtunut jonkunasteiseen mustasukkaisuuteen ja jotta asia ei olisi tällä selvä niin tähän liittyy voimakkaasti mieheni alkoholin kulutus. Vuosien varrella juonut paljon, sanonut että sinä syöt, minä juon.
Nyt kun olen laihtunut ja tämä on pysyvää niin ongelmia on, en tarkoita syöttämistä mutta meillä on ollut "diili" että jos minä joskus laihdun niin hän lopettaa juomisen, nyt alkaisi olemaan totuuden hetket, ei ainakaan vielä ole kovin suurta muutosta tapahtunut.
Tänä talvena olen kokenut myös kyttäystä menemisistäni, siis siitä että olen käynyt uimassa, tallilla ja joskus kaverilla. En baarissa tms.
95% mulla on ollut aina jompi kumpi lapsistakin mukana joten mistään omasta ajasta ei ole kyse. Myös minua on arvosteltu siitä että en tee kotitöitä tarpeeksi enkä edes ruokaa.
Hei haloo, meillä on todella siisti koti (mulla vielä ollut tosi paha siivousneuroosikin joskus) nyt kun näistä pakkomielteistä/neurooseista pääsisi eroon niin sitten syyllistetään. Siistiäkin on ja siivoan kyllä viikottain...
Kerroin kyllä hänelle aikas tylyllä äänensävyllä ja sanoilla mitä mieltä olen hänen jutuistaan; sanoin että on täysin vyön alle lyömistä, sen jälkeen ei olla paljon mitään puhuttukaan....
6kk tulee leikkauksesta, tällä viikolla sanoi ekan kerran mitään mun laihtumisesta, tuumasi että saako sinusta enää kiinni mistään... siinä on ollut kehut.
Että ihan oikeasti jos teillä on mies joka arvostaa ja tukee ja ennen kaikkea puhuu teille niin olkaa onnellisia. Minä tässä vahvistun henkisesti ja mietin mitä tekisin loppuelämälläni....

Kimby, ei se nyt noin ryppyotsaisesti otettavaksi ollut tarkoitettu se minun kirjoitus, vaan nimen omaan loppukevennykseksi. Harmi vaan, että netin kautta ei voi välittää äänensävyjä ja kehonkieltä, milloin asia olisi varmaan tullut selväksi.

Mutta avaan toisen ketjun kokonaan asiasta, ettei tämä mene ihan sivu-urille, aloin nimittäin vakavastikin miettiä asiaa.

MRA123: Sulla on on ihan klassinen tilanne. Ei ole kyse siitä että rakastaako miehesi sinua vai etteikö hän sinua arvostaisi. Miehesi on yksintertaisesti mustasukkainen ja siitähän naiset pitävät... Miehesi ei vaan osaa osaa/halua kertoa mistä on kyse. Hän tuntee itsensä nurkkaan ajetuksi ja hylätyksi kun muori alkaa viihtyä vaihteeksi muualla kuin kotona. Eikä hän osaa kehua sinua koska on tyytymätön itseensä.

Tiettävästi ainoa tie onneen on asiasta puhuminen, ja sehän on helppoa kun Suomaleinen mies osaa niin hyvin puhua omista tunteistaan... (Minä olen siis mies).

Ei mulla ole ryppyjä, ainoastaan roikkoja

Olkoon vaikka kuinka loppukevennys niin kyllä siinä aimo annos totuutta kuitenkin oli. Minä vaan mietin sitä että miksi esim. minun pitäisi vaatia muilta sairaalloisen ylipainon hyväksymistä jos en ole oikeasti ikinä itseänikään ylipainoisena hyväksynyt. Sitä sietää hetken miettiä.

Kimby, kyse ei ole ylipainon hyväksymisestä, vaan ihmisen, joka on ylipainoinen. Kaksi ihan eri asiaa.

Mun mielestä ei ole mustavalkoisesti kaksi eri asiaa. En ole hyväksynyt itseäni ihmisenä koska olen ollut sairaalloisen ylipainoinen.

Oikeastiko Kimby et ole hyväksynyt itseäsi ihmisenä koska olet ollut sairaalloisen ylipainoinen? Minä en aina kilojani rakasta mutta kyllä minä itseni hyväksyn ja pidän ihan kunnon ja tolkun naisena! Ei ylipaino ole koko Maija vaan on minussa miljoona muutakin puolta, onneksi. Lisäksi arvostan kyllä miestäni tosi paljon ja olen kiitollinen päivittäin että olemme toisemme aikanaan löytäneet. Hän kun näkee Maijan kokonaisuutena eikä kiloina. Omaa mielen kehitystä kilojen vähetessä en pysty kun arvailemaan, olenhan vasta leikkaukseen matkalla. Siksi onkin joka suhteessa jännät ajat edessä.

Kimby, kirjoitit aivan naulan kantaan, näinhän se meillä juuri on. Mieheni on rakastanut mua minkä kokoisena tahansa, suhteen alkuaikoina olin "normaali". Silti mieheni on "roikkunut" mukana vaikka olen jos jonkinlaista olomuotoa nähnyt vuosien varrella

Ja olen ollut itsekin todella mustasukkainen, joten tavallaan "tiedän" mitä hän käy läpi ja olen yrittänyt sitä sulatella ja ymmärtää.

Kuitenkin potuttaa kun ei saa tukea, kehuja tai "vapautta". Varsinkin kun en missään baareissa käy tai tee sellaista mistä huomauttaa voisi. Hän on vain tottunut siihen että olen aina kotona, kun en ole juuri "kehdannut" missään kulkea, rypenyt aina omissa lihavuusongelmissa jne.

Toivon ja oletan että mies tottuu ajan saatossa ja huomaa etten ole "menossa mihinkään=etsi uutta". Mutta jos ei totu niin sitten täytyy asiaa miettiä uudestaan. Annan ajan nyt kulua, enhän itsekään vielä tiedä mitä kaikkea muutosta tämä matka tuo tullessaan.

SUN tarkoitin kommentillani että kirjoituksessasi jokin kosketti minua, pysäytti ja voin kyllä samaistua ajatuksiisi siitä miten vaikea ja kipeästä asiasta on kyse ei tahdo voi aina edes myöntää ja sitä miten sitä kantaa mukanaan koko elän kaarensa ajan välillä hymyillen välillä hammasta purren..välillä vain ei voi muuta kuin hymyillä lähinnä itselleen ainakin yrittää jonkin aikaa

Minä olen ollut lapsesta asti lihava. tosin kasvanut perheessä jonka jokainen jäsen painoi vähintään 120kg. mulle lapsuus oli onnellinen, tosin langanlaiha pikkusiskoni joskus piikitteli kun en päässyt kiipeemään puuhun tai muuta vastaavaa, mutta omissa silmissäni olen aina ollut ns. "normaali" ihminen. Järkytys olikin kouluaikana kun jouduin koulukiusatuksi siitä että painoin liikaa.. teinien julmuus voi olla todellista julmuutta. Niin henkistä kun fyysistäkin.
Nyt nelikymppisenä naisena olen kasvanut huonon itsetunnon ja vähättelyn kanssa. Viime tammikuulla hakeuduin leikkaukseen. pudotin ennen leikkausta 19 kg ja nyt viime tiistain leikkauksen jälkeen olen keveimmilläni kun koskaan olen ollut. minä olen vielä lihava. ehken laihdu mielessäni koskaan, mutta se että joku sanoo minulle "voi luoja miten sä olet hoikistunut ja hehkut!" tuntuu toki hyvältä. Mulle on noussut semmonen kapinamieli päälle että PrlkkkelE! odottakaas kun näytän miten kaunis, hoikka, filmaattinen musta voi vielä tullakkaan! katsokaas nyt kaikki mua mollanneet! ehkä sekosin leikkauksesta jotenkin. hehehehe.. tällä kapinamielellä jatkan nyt ainakin. saa nähdä milloin iskee morkkis.. vai iskeekö!?
näitäkin asioita on hyvä ajatella. Leikkaus ei ole vaan fyysinen juttu vaan myös henkinen kasvun paikka. tai paremminkin uudelleen syntymän paikka. Nyt pitääkin määritellä minuus uudelleen. en voi vedota enää omiin "tekosyihini": en voi tehdä sitä tai tätä koska olen siihen liian lihava. en voi ratsastaa kun hevonen painuu kasaan mun alla, en voi mennä huvipuistossa laitteisiin kun en mahdu niihin. ym ym ym. näitähän mulla on riittänyt koko elämän ajan.
Mä olen päättänyt nyt edetä vauvan askelin niin pienin liikkein kuin heinän keinahdus. vaikka paino putoo ralliautovauhtia pää tulee perässä aasilla.
Hanna

Kun tietäskin kuka olisin jos olisin laiha.. Toisaalta en usko, että mun koskaan "tarvitsee" miettiä asiaa ihan rehellisyyden nimissä: ei musta koskaan laihaa (normaalipainoista) tule. En ainakaan usko niin, en ole koskaan tietoisesti ollut normi - varmaan joskus neuvola-aikaan ehkä olen ollut, mutten sen jälkeen. Hoikimmillani ja tietoisesti olin 98-101 kiloa BMI:n huidellessa silloinkin 32-33.. sinne on kymppi bmi numeroissa matkaa, kiloissa 30.. en osaa kuvitella, että koskaan sen hoikemmaksi muuttuisin.

Mulla on paljon henkisiä esteitä sen suhteen millainen en voi olla. En voi olla avoin, iloinen, sosiaalinen, seurallinen.. en voi mennä tiettyihin paikkoihin, en puhua tietyn tyyppisille ihmisille.. en voi tehdä töitä tietyissä paikoissa tai hakeutua opiskelemaan..

Pikkuhiljaa yritän availla noita solmuja ja uskotella itselleni, että kyllä mä voin ja pystyn - helpommin sanottu kuin tehty.

Luulen, että olisin hyvin eksyksissä laihana. Fyysiset muutokset tuntuu hyville ja tiedän alkavani näyttää ihmisille pikkuhiljaa - mutta tää henkinen puoli tulee ihan selkeesti vikalla junalla..

Menipäs asian viereen jo varmaan..

Vaativaa on tämä kamppailu...kovasti toivon tsemppiä kaikille omakuvan kanssa painiskeleville. Itse olen ollut nuorena ja aikuisiälläkin hyvinkin hoikka. Vasta vuonna 1995 kun sairastuin ammattitautiin/astmaan ja olen joutunut käyttämään paljon lääkkeitä, ab-kuureja ja kortisonia ja kipeänä tietenkään ei ole jaksanut liikkuakkaan siinä määrin kun olisi tahtonut. Sitten on tullut uniapnea, nukahtelen istualleni mutta töissä on käytävä ja hereillä pysyttävä=energiajuomia ja suklaata. Olen salakavalasti viimeisen reilun 10 vuoden aikana lihonnut noin 40 kiloa! Se on ihan kamala tunne, en todellakaan tunne itseäni tällaisena! En kestä peilikuvaani tai valokuvia itsestäni!Yrittää olla reipas ja välittämättä mutta sisäisesti kärsii ihan valtavasti. Muutama vuosi sitten jopa olin tehdä itsemurhan. Laihduttanut olen kymmeniä kiloja vaan ne tulee takaisin. Vaatekaapit on myös ongelma...siellä on noin 90% vaatteita jotka eivät minulle mahdu...mutta en halua/pysty heittämään niitä poiskaan, yhden muuton aikaan sentään reilu 10v sitten myin kaikki kokoa 34/36 olevat vaatteet. Nyt on pakko pitää kokoa 44 mutta en suostu hankkimaan uusia isoja vaatteita. Tää olotila tuntuu niin epäreilulta kun tuntee että on taistellut vastaan ja yrittänyt kaikkensa eikä mikään ole auttanut. Toivottavasti pääsen leikkaukseen ja saan avun siitä.

Moi.
Mittaa sun vyötärö 2cm navan alta.
Sisään vedettynä vatsasi pitäisi olla pituutesi jaettuna 2lla.
ELi esim 160cm jaettuna 2 =80cm, se on terveyden kannalta ihanne vyötärösi.

BMI ja vaaka ovat huonoja mittareita, koska niissä ei ilmene lihastesi määrä.

No mulla on kait sitten se onni etten ole kiinnostanut lihavana enkä kiinnosta hoikkana... Eniten inhottaa vanhat tutut jotka nyt selkeästi kadehtii uutta ulkonäköäni...

Kurjaa kuulla että jotkut kadehtivat ulkonäköäsi...sellaset vanhat tutut voi unohtaa ja etsiä aitoja ystäviä Hienoa että olet oman matkasi kulkenut ja jaksanut, tsemppiä jatkossakin:) Kyllä itseä kannattaa arvostaa (kiloista huolimatta) niin sitten kyllä saa myös arvostusta osakseen:)

Minusta on luonnollista että painonsa kanssa kamppailevat ystävätkin voivat kadehtia ulkonäköä ja sitä hyvinvointia joka meistä voi paistaa, kun tämä painoasia on vihdoin elämässä kunnossa. Eihän siitä ole niin kauaa kun meillä olisi voinut tuntua ihan samalta. Tietysti tosiystävä on kuitenkin loppujen lopuksi onnellinen toisen puolesta, mutta on inhimillistä myös tuntea niitä negatiivisia tunteita.

Mä olen kertonut monelle reilusti ylipainoiselle, pitkään painonsa kanssa taistelleelle ystävälle/tuttavalle tästä mahdollisuudesta jonka leikkkaus on mulle tuonut, vaikka en sitä kaikille toitota, jotka asiasta kommentoivat.

Pitkämielisyyttä ja ymmärtämystä myös ihmisten suhtautumisen suhteen meille kaikille, kanssasisaret ja -veljet!

Kylläpäs täällä on taas tuttuja tunteita luettavana. Mulla on myös sama, etten ole koskaan tuntenut itseäni niin isoksi, mitä olen isoimmillani ollut. Välttelin myös kameraa, koska siitä näki totuuden.
Nyt kun on 40kg pudonnut, en edelleenkään tunne itseäni, tällä kertaa se menee vaan niin päin, että koen olevani paljon suurempi mitä oikeasti olenkaan. Kameran edessäkin osaan jo jonkin verran olla ja joskus jopa nautin kuvien katsomisesta. Ja ah, miten ihanaa onkin mennä vaateostoksille.....ja kiertää ne isojen tyttöjen osastot kaukaa! Se tunne on jotain uskomatonta.

Parisuhteeseen laihtuminen on vaikuttanut ja aika paljonkin. Meillä myös on rakastavat välit ollut aina, miehelleni olen kelvannut myös suurimmillani, koskaan hän ei ole mulle laihduttamisesta puhunut halaistua sanaa. Nytkin hyväksyy minut kyllä juuri tälläisenä. Mutta sanoo kyllä, että olen muuttunut paljon. Ja että se muuttuminen ei ole pelkästään fyysistä muuttumista, vaan että se vaikuttaa ihan kokonaisvaltaisesti. Että mä olen paljon itsevarmempi, käyttäydyn sen vuoksi toisella tavalla, liikun eri tavalla, jopa puhun osittain eri tavalla. Ja kyllähän se niin onkin; vihdoinkin mä uskallan aidosti olla sitä mitä olen aina halunnut olla. Vaikkakin mulla on myös aina ollut hyvä itsetunto, mutta kyllä se vain silti kohoaa entisestään kun fyysisesti pienenee. Ja tämä vaikuttaa ihan kaikkeen, koko olemukseen ja olemassaoloon.
Ja tämän vuoksi mies sanoo, ettei tämä ole helppoa hänellekään. Hän seuraa vierestä miten vaimo muuttuu täysin eri naiseksi mitä on ollut silloin, kun on naimisiin menty. Yhtenä aamuna huomasi heräävänsä lähes vieraan naisen vierestä.....joten kyllä tämä vaan laittaa sen parisuhteenkin välillä koville, vaikka sitä ei tarkoituksella tekisikään. Ja vaikka miten tahtoisi. Ainakin meillä on tästä aiheutunut kriisi, josta toivon mukaan yhdessä selviämme ja liitto vain vahvistuu. Mutta toisenlaista työtä sekin vaatii mitä aiemmin.

Nostanpas taas välillä minäkuva yhä hukassa...

Mielenkiintoinen ketju, totta tosiaan! Työnnänpä lusikkani soppaan minäkin. Olisin halunnut monta kertaa nostaa peukkua jonkun kirjoitukselle facebook -tyyppisesti.
Oli niin tuttuja tuntoja ja niin paljon tuli mieleen lapsuus ja nuoruusmuistoja. Meillä lihavilla on sittenkin paljon yhteistä. Kilot määrittää meitä ja tekee meistä sellaisia kuin olemme. Me olemme taistelleet, me taistelemme edelleen. Toiset ovat selvinneet voittajina, toiset ovat luhistuneet raskaan taakan alle, siksi me olemme täällä ja matkalla uuteen elämään.
Joku kirjoitti aiemmin ettei ole koskaan nähnyt itseään niin isona, kuin mitä lukemat (vaaka, BMI ymym.) antavat ymmärtää. En minäkään. Toisaalta jos BMIn mukaan olen vaikeasti lihava, en kai mä nyt ihan perhonen ole
Olen pohtinut itseäni ja historiaani tässä 'valmistautumisen' aikana ja olen todennut että läski on tehokas suojamuuri pienen ihmisen ympärillä. Läskistä ilkeät sanat kimpoavat pois ja vain pieni osa haavoittaa niin syvälle kuin voisi. Tottakai mä muistan jokaikisen pahan sanan, mutta en ole antanut niiden kaataa mua. Apulantaa lainatakseni:
Minä olen voittaja ainakin tänään, joten turha on ruikuttaa. Minä olen voittaja ainakin tänään, joten turha on urputtaa!
Z

Välillä tuntuu et en ole edes ihminen vaan tapaus....