Voi masennus, olikohan tämä tässä

Hitto kun menin ravitsemusterapeutille olemaan raivorehellinen vuosien takaisesta syömishäiriötaustastani. Eli olen aikoinani saanut siihen hoitoa, vaiva on parantunut, mutta kilot ovat jääneet. Joudun nyt vielä psykiatrisen sairaanhoitajan konsultoitavaksi. Pelkään, että se, että olin rehellinen aikaisemmasta hoitomotivaatiostani estää minua pääsemästä leikkaukseen. Suurin osa kaltaisistani ei ole hakenut minkäänlaista hoitoa koskaan, mutta minulla on ollut tilaisuus käydä juttelemassa kaikesta muustakin. Nyt sitten pelkään, että tämä rehellisyyteni tässä suhteessa blokkaa tieni leikkaukseen.

Miten hitossa ihmiset sitten tulevat lihaviksi, ellei heillä ole syömishäiriötaustaa? Miten ihmeessä minä vakuutan sairaanhoitajan, että en todellakaan ahmi ruokaa niin, että leikatut suolet halkeaa. Tällä hetkellä vituttaa, että menin aikoinani hakemaan apua.

Moi Survivalta!

Eiköhän me kaikki lihavat olla syömishäiriöisiä tavalla ja toisella. Enkä usko, että rehellisyytesi on millään tavalla este matkan jatkumiselle. Luulisi ammattilaisten eli ravitsemusterapeutin ja sairaanhoitajan osaavan ottaa asiaan oikean näkökulman.

Tsemppiä sairaanhoitajan tapaamiseen! :)

Kiitos kannustuksesta. Harmittaa vain, että joku täysin tulkinnanvarainen kyselylomake voisi estää tulevaisuuteni pienemmällä diabetesriskillä. No, täytyy varmaan koettaa vakuuttaa sitten hoitaja siitä, että nuppi on kasassa. (mitenkäs se taas tehtiinkään...?)

Survivalta, sun allekirjoituksessa on varmastikin väärin tuo vuosiluku...pitäis olla kai 2010 eikä 2001 :)

Hei, ei tuo ole mikään este leikkaukselle, mulle ainakin sanottiin kun kysyin Tampereella aikanaan leikkaukseen ja noita kaavakkeita täyttelin.
Sanoivat että silloin vain tutkitaan tarkemmin että kaikki sujuu hyvin leikkauksenkin jälkeen.
Mutta ihan vertailuksi täällä Ranskassa missä mut leikattiin, täytettiin kolme erilaista 50 sivun psygologista kyselylomaketta, sitten oli kahden tunnin haastattelu psykologin kanssa.
Mun kohdalla he olivat huolissaan siitä, etten puhu ranskaa ja kun rehellisesti kerroin ettei minulla ole oikein muuta lähiverkkoa täällä kuin mieheni, eli tukea leikkauksen jälkeiseen elämään muilta tahoilta.
Perustelin kyllä hyvin miksi tulen pärjäämään ja olen pärjännyt täällä.
Asia sovittiin että sain numerot mihin soittaa jos tunnen tarvetta puhua jollekulle tai tarvitsen apua muutosten hyväksymiseen.
Täällä ne myös sanoivat että syömishäiriöitä on monenlaisia ja kaikki ei estä leikkausta.
Luulen että kunhan sille sairaanhoitajalle perustelet hyvin millainen syömishäiriö sinulla on ollut ja kuinka olet toipunut siitä. Kuinka nyt tiedät paremmin kuinka syödä ja osaat tulkita omia tuntemuksiasi. Niin hyvin se menee. Pidän peukkuja sinulle että kaikki hyvin menee, älä lannistu :)

Heh, katos perskelettä kun olikin väärä vuosiluku. Pitäisi vissiin pestä silmälasit.... Pisteet Bullalle tarkoista silmistä. Ei tämä nyt ihan NIIIIN pitkä prosessi ole sentäs...

Maria, onko Ranskassa yleistäkin tuo leikkaus (ranskattaret kun eivät liho) (*kolkkoa naurua*)? Pääseekö siihen helposti? VÄlillä kun oikein sisuunnun, ajattelen, että menen (uhokiroilua) johonkin Brasiliaan-Valko-Venäjälle-Puolaan fiksaaman tämän, mutta sitten taas tolkku palaa päähän. Mies varmaan sulkisi minut perunakellariin, jos yrittäisin lähteä.

Mutta hitto että tämä ottaa tunteiden päälle. Ihan tolkutonta myllerrystä päässä. Epätoivosta henkiseen hiprakkaan ja takaisin, kaikki tämä 10 minuutin sisällä. Ihan kuin olisin taas teini. Tällä leikkauksella luvataan lisää elinvuosia, mutta tarkoittako se sitä, että minun pitää palata taas teiniksi. Eeeeeeeeeeeiiiih.... :-)

Survivalta,

Niinhän se on että kaikilla meillä lihavilla on jonkun asteinen syömishäiriö.

Täällä Tampereella täytetään sellainen syömistapakysely missä kysellään juurikin erilaisia tuntemuksia ruuasta ja ruokailujen jälkeisestä olotilasta.

Vastasin ihan rehellisesti kyselyyn ja heti pomppas, pistekategorioista en muuta tiedä kuin sen mitä rav.terapeutti sanoi; pisteitä 25, lievä syömishäiriö.... Olin että no just ja morjens ovelle...:)) Mut ei, rav.ter. oli oikeastaan ihan otettu siitä että olin ollut niin rehellinen ja sanoi juurikin näillä sanoilla; ethän ehkä olisikaan lihava jos sinulla ei jonkinlaista syömishäiriötä ole.

Että voimia vaan sinne sairaanhoitajalle, uskoisin että kaikki järjestyy!

Hei!
Älä murehdi. Minä olen tehnyt työkseni mielenterveys/päihdealaa, ja vaikka en olisi, niin ymmärrän asian, että kyllä nämä painoon liittyvät asiat omalta osaltaan liittyy tuonne nupin puolelle, jos olisikin kysymys pelkästä fyysisestä vaivasta, jonka johdosta syömishäiriöitä ja paino ongelmia, niin sehän olisi jo hoidettu! Asiassa ei ole mitään pelättävää ja hävettävää ja ota se asia, niin että PÄÄSIT sen vastaanotolle. Sinne ei tahdo päästä vaikka kuin toivoisi. Jokaiselle tekee hyvää keskustella näistä asioista ja mielellään edes joskus ammatti-ihmisen kanssa. Itse kyselin juuri ryhmäohjauksessa, että tuleeko meille esim.leikkauksen jälkeen psykologin juttusille menoa ja kuulemma tarvittaessa pääsee. Hyvä niin, sillä nämä ovat isoja asioita ja sitten leikkauksenkin jälkeen, kun ja jos toivottavasti paino putoaa, niin voi olla taas pienoinen identiteetti kriisi tai muuta. Paino ja ulkonäkö voi muuttua rajusti, mutta pää ei välttämättä tule perässä. Ja se että tähän asti on elämänsä taistellut painon ja ruuan ympärillä, niin sehän on sitten edellenkin loppu elämä taistelua ruuan ympärillä, hieman eritavalla ja eri syistä vaan! Joten ota vaan mahdollisuus vastaan ja itse aion kyllä ottaa jatkossa.
Tässä on ene aloitettu eilen ja 27.9 ollaan vihdoin ja viimein leikkuupöydällä.......vuosien prosessi etenee nyt!
Uskon, että ei sse hallaa tee sinun prosessin kululle, varmasti ihan hyvää vaan - ole rauhaisin mielin ja paljon tsemppiä omaan elämän kulkuusi tässä asiassa!
Suvi

Kannattaa olla rehellinen, silloin saa sen avun minkä tarpeessa on. Minut passitettiin aikoinaan Lapinlahden syömishäiriöklinikalle kun kävin sisätautiläähkärillä tän leikkauksen tiimoilta. Kävin siellä hoidossa ja sitten leikkaukseen. Eipä sen kummoisempi ongelma. Ihan turhaan jengi valehtelee sekä itselleen että muille omista syömishäiriöistä. Leikkaushan ei edelleenkään sitä paranna, ja olen todella onnellinen että kävin hoitamassa nupin kondikseen ENNEN leikkausta! Lopullinen tulos on aivan satavarmasti parempi jos on rehellinen.

Mun mielipide on se, että kaikilla sairaalloisen ylipainoisilla on ollut tai on edelleen jonkinasteinen syömishäiriö. Jokainen sairaalloisen lihava on jossain vaiheessa ahminut liikaa ruokaa ja homma syömisten suhteen ei ole ollut ihan balanssissa. Kaikki ylipainoiset ystäväni, kuten minäkin, olemme persoja ruualle, eli rakastamme hyvää ruokaa ja olemme muutenkin ruuan perään. Voin oikeasti keskustella joidenkin ystävieni pitkiä keskusteluita eri ruokien koostumuksesta ja mikä tuote on hyvä ja mikä ei!;-D Aivan saletisti olen syönyt elämäni varrella pahaan olooni, sydänsuruihin, yksinäisyyteen, iloon, palkitakseni itseni jne. Mutta eikö tämä ole suht tavallista? Eikö se ole muutenkin ihan klassikko esim. TV:ssä että kun on sydänsuruja niin käperrytään sohvaan ja syödään jäätelöä suoraan purkista? Mutta ahmimishäiriötä minulla ei varmasti ja käsi sydämellä ole. Olen syönyt liian suuria annoksia ja homma siten lähtenyt lapasesta mutta miksikään täysin holtittomaksi ruokakaapin tyhjäksi syöjäksi en tunnustaudu.

Itse olen tätä ylipainoani ja sen syitä miettinyt todella paljon viimeisten viikkojen aikana ja viimeiset 3 vko olen tarkoituksella yrittänyt syödä 5-6 krt päivässä ja pitänyt ruokapäiväkirjaa. Tämä rutiini siis siksi, että totuttelisin jo nyt siihen ruokarytmiin, mitä elämäni tulee olemaan leikkauksen jälkeen. Voin kertoa että "ensihuuman" jälkeen tuo usein syöminen on yllättävän vaikeaa! Olen huomannut että en oikeasti muista syödä tarpeeksi usein! Viimeiset vuodet ruokarytmini on ollut sellainen, että aamulla lähden töihin kamalalla kiirellä (olen aamu-uninen) ja juon hyvällä säkällä ison kupin kahvia jos olen ehtinyt sitä keittää. Lounasaikaan olen ollut niin nälkäinen että olen syönyt itseni tainnoksiin ravintolassa esim. thai-buffassa, pizza-buffassa tms. Kotiin olen tullut tosi myöhään ja ollut taas aivan järkyttävän nälkäinen ja laittanut jotain tosi helppoa ja nopeaa, kuten ämpärillisen pastaa pestokastikkeella tms. Päivän aikana olen saattanut syödä esim. karkkia, suklaata tms... Tuohan on siis ihan järkyttävän hirvittävä ruokailurytmi!!! MUTTA, nyt kun olen tietoisesti yrittänyt syödä sen 5-6 krt päivässä ja työpöydälläkin on aina hedelmiä tms. en meinaa millään muista syödä tarpeeksi usein! Työni on todella kiireistä ja välillä stressaavaakin ja ihan konkreettisesti uppoudun siihen niin täysillä että unohdan oikeastaan kaiken muun. Monesti työpäiväni menee niin, että tulen aamulla aikaisin töihin ja yhtäkkiä huomaan että kello lähenee viittä tai kuutta ja pitäis vissiin lähteä kotiin... Ja olen unohtanut syödä tarpeeksi usein ja päästänyt itseni liian nälkäiseksi. Säännöllinen syöminen vaatii siis ainakin itselläni O-P-E-T-T-E-L-U-A ja tietoista itseäni muistuttamista esim. puhelimen hälytyksellä, muuten hommasta ei tule mitään.

Heh, joo ei kaikki ranskalaiset ole laihoja, läheskään. Täällä ainakin Pariisin seudulla jokainen iso sairaala tekee näitä leikkauksia. Siinä missä mut leikattiin, tehdään vähintään 5 leikkausta viiteenä päivänä viikossa joskus myös lauantaisin.
Mutta, täällä kun ihmisillä on paino ongelma, niin sitten on kans, ei mitään muutamaa kymmentä kiloa. Siis ihan oikeesti ku menin sairaalaan 3 vk ennen operaatiota, mä 170,8 kiloisena, olin pienimmästä päästä joita siellä oli valmistautumassa leikkaukseen. Poijaat oli noin 200 kiloisia ja naisetkin 180 ja rapiat. Yksi ainoa poika pistettiin ennen leikkausta kotiin vielä vähän laihduttamaan, kun painoi 230.
Ja kun täällä Pariisissa kattoo ihmisiä, niin ei sellaista keskivertoa paljon ole, joko anorektisen laihoja tai todella lihavia. Ja sitten nää paikalliset viralliset ruokasuositukset on ihan vitsi ;) kaiken perusta on valkoinen kuiva patonki/sämpylä.. Siitä jouduin sotajalalle sairaalassa, kieltäydyin syömästä sitä moskaa, potilaat ei saanu täysjyväleipää mut samas linjastos oli henkilökunnalle. aamiainen oli teetä toi sämpylä ja voita.. arvaa söinkö..
Kyllä tuohon leikkaukseen pääse täällä helpommin, yksityisenä kirurgin puheille, testit ym ja sit yksityisenä tai julkisena potilaana leikkaukseen, menin julkisena, koska sen meidän vakuutus ja Vital(Ranskan kela) 100% korvas. Yksityisenä hinnaks tulee 4800+ tutkimukset ja jos joudut extra päiviä oleen sairaalassa niin ne päälle.
Hyvä oli hoito, mutta se varotuksen sana et ilman kielitaitoa, ranskaa voi olla vaikeaa muun henkilökunnan kanssa kommunikoida.
Ja sitten yks iso miinus on täällä se että sinulla on nenämaha letku vähintään 4 pv leikkauksen jälkeen. Kyl sen kestää, mut ei hauskaa.
Ja kyllä tästä leikkauksesta mulle ainakin vähän teinifiilis on tullu, koko muuttuu ja vaatteet on mun aatteet, kaikki on taas uutta.LoL
Tällaista asiaa ja asian vierestäkin.

Maria. mitäs ne siellä Ranskassa sillä nenämahaletkulla tekee kun syömään kumminkis pitää ryhtyä jo leikkausta seuraavana päivänä ja miten se onnistuu kun tuo letku vetää kaiken pois vai onko se vaan varmuuden vuoksi.

Moi Survivalta, laitoin sulle aiheesta yksityisviestin...

ritu,
täällä EI syödä 4 pv mitään, kaikki tulee kanyylia pitkin suoraan suoneen ja morfiini piikkeinä reiteen jos muu ei auta. Täällä halutaan antaa mahalle aikaa parantua, eli vuoto riskit vähenee ja syömisen opettelu on nopeempaa. Ja voin muuten kertoo et ettette usko kuin paljon mahanesteitä sieltä tulee, heräämö/tehovalvonnasta en osaa sanoa mutta toisena pv kun omaan huoneeseeni pääsin, tota melkein kolmen litran säiliötä tyhjennettiin kaks kertaa pv, seuraavana kerran ja neljäntenä ei yhtään ennenkuin sain letkun pois. Sama oli toi letku mahaontelossa, sitä pidin 6pv mutta ei se menoa haitannu, ku tuon nenämahaletkun sain pois, aloin liikkumaan tosi paljon, olisin saanu aiemminkin mutta mun oksennusreaktio on niin herkkä etten pystynyt/uskaltanut, haahuilin vaan osaston käytävillä. Fysioterapeutti sano että se oli ok, koska mun keuhkot oli ok ja olin ylhäällä päivät enkä maannu.
Kun multa toi letku vedettiin pois, niin viidentenä päivänä sain nestemäistä ruokaa, kasvislientä ja teetä. Seuraavana jo biscotti(se on pieni ohut ja täysin mauton korppu), voi, tee aamupalaks, sit ennen lounasta oli siinä jugurtti ja hedelmä puree syötäväks, sitten lounaaks jo perunamuusia ja lihaa pureena samanlaiset välipalat iltaan asti ja noita biscotteja. Pureita söin kaks pv kolmantena alko tulla sit normi leipä mukaan. viidentenä söin jo lihahakkelusta, pehmeitä kasviksia, riisiä, banaania aprikooseja. ja 10 pv leikkauksen jälkeen normi kiinteää ruokaa. Mikään ei o ollu sen jälkeen kiellettyjen listalla lääkärien puolesta, mutta tietty maha ei enään ota kaikkea vastaan niinkuin ennen. Suurin ärsytys on et tomaattia en siedä kuin ketsuppina. Huomenna voin kertoo illalla kuis akan kävi kun eka sushi ateria on tullu syötyä, toivottavasti sopii vieläkin mahalle.

Mulle tänään sanottiin, ettei syömishäiriö ole este leikkaukselle, jos sellainen on - se viivästyttää leikkausta toki, sen aikaa, kunnes se on hoidettu - ja siihenhän voi mennä vuosiakin. Mutta uskon, että jokaisella tosi isolla ja vähän vähemmänkin isolla on jonkin asteinen syömisvinksahdus... Rehellisyys on parempi, kuin se, ettei olisi rehellinen ja se kostautuisi myöhemmin kenties hyvinkin vaarallisella tavalla.

Itse avaudin melko kunnolla ravitsemusterapeutille toukokuussa ja silti asiani etenee vauhdilla. Pistin jopa hanttiin tätin ohjeille. Kyllä ne leikkaa jos on aiheellista. Miulla pelottaa ihan hirveästi, entäpä jos päivät on luettu mun osalta sinne leikkaus- pöydälle?

No, minä olen nyt käynyt kerran psykiatrisella hoitajalla ja menen toistamiseen. Hän koetti saada hieman huonolla menestyksellä entiseltä terapeutiltani lausuntoa. Terapeutti virkavapaalla. Annoin sitten pitkin hampain hänelle luvan katsoa vanhoja papereitani siltä ajalta. Mutta nämä paperit ovat luottamuksellisia ja ne eivät todellakaan ole syntyneet nykyistä tilannetta huomioon ottaen. Vanhoja asioita, joiden perusteella minua sitten analysoidaan.

Se tässä tällä hetkellä vituttaa ja rankasti, että tavallaan tämä prosessi ei ole nyt yhtään käsissäni. Jotenkin olo on kuin kunnan holhokilla, joka ei itse voi tehdä rationaalisia päätöksiä ja ymmärtää niiden seurauksia. Mietin kovasti, mitä sanoa ja tehdä, jotta sitä ei tulkittaisi minua vastaan. Tuntuu todella absurdilta ajatella, että vahvuuteni eli matala kynnys hakea apua onkin nyt sitten kääntynyt ihan päinvastoin.

No, jatkan asiassa eteenpäin. Viisastun taas ensi viikolla jossakin määrin.

Jokseenkin hanurista tuo sun homma kyllä on, jos tuo olisi peruste leikkaamatomuudelle niin sitte mua ei pitäisi leikata lainkaan... ;( Mulle on päin vastoin hehkutettu miten hyvä on että olen näyttänyt pitkällä aikavälillä sitoutumiseni omaan hoitooni.. Ikäviä ihmisiä vaan älä lannistu sulla on kyllä ihan oikeus päästä leikkaukseen niin kuin meillä muillakin!!!

Itse asiassa ihanat, olen sittenkin psyykkisiltä ominaisuuksiltani soveltuva leikattavaksi :-). Eli homma etenee!

Huippua!!! JEEE JEEE!!!!

Heh, kiitos! Satuin vilkaisemaan kauniin kuvasi ja heti perään "Huippua Jee jee"-tekstin ja ne sopivat tosi hyvin toisilleen:-)

Eli kohta sitten tapaamaan kirurgia. No, viikon kuluttua. Jännittävää...

Olen iloinen puolestasi Survivalta, upeaa, että asiat etenevät oikeaan suuntaan!