Pohdintoja puoli vuotta leikkauksen jälkeen

Siitä nyt on vähän reipas puolivuotinen, mut noin kuitenki.

Painoa on pudonnut leikkauksen jälkeen 30kg, mikä siis muuten tyydyttäis, mutta koska se on viimeiset puolitoista kuukautta jumittanut ni ei hirveesti nyt ilahduta. Etenkään ku ihmiset koko ajan kyselee et "no paljos nyt oot laihtunut, no entäs nyt". Suunnillee viikottain. On todella turhauttavaa vastata, että no 30, joo 30, no vieläki 30. Uusi vuosi onkin näppärä hetki aloittaa ruokavalion tarkastelu ja rukkaaminen. On ne läskit tiukassa ku pitää tässäkin vaiheessa näköjään olla aika tarkkana kuitenki.

Tuli mieleen tänään myös se, kun olin siellä sairaalassa ja mietin että hitsi olisi jonkun pitänyt kertoa miten KAMALAA tää on. Ku kaikki vaan hehkuttaa et jee, hyvä olo ja hyvä vointi ja hyvä hyvä hyvä. Ku ei todellakaan ollut hyvä. Mut nyt näin jälkiviisaana sanoisin, että ihan varmasti joku sanoi, että hyi mikä olo. Kertoi miten kamalaa se oli ja miten välillä tuntu, että ei siitä selviä ja ei koskaan tule enää hyvä olo. Ennen leikkausta se vaan meni vähän ohitse, oli itse niin tohkeissaan siitä et pääsee leikkaukseen ja koska voi niin hyvin. Oli todella hämmentävää mennä terveenä ku pukki sairaalaan, josta sitten pari päivää myöhemmin lähti sairaampana kuin koskaan. Mutta niihän sitä sanotaan, että sairaalassa sairastuu. Silloin, kun on paha olo, on vaikea uskoa, että se hyvä olo vielä tulisi ja toisaalta nyt ku on hyvä olo, on vaikea muistaa pahaa oloa. Jos joku heittäis mut lähtöruutuun menisin ihan yhtä onnessani leikkaukseen, vaikka olisikin samat jutut edessä. Ihmisen mieli on hyvin suunniteltu.

Ennen leikkausta kuvitteli jotenki, että siinä kävis ku ruma ankanpoikasessa. Ei nyt tosissaa, mut vähän sillai kuitenki. Ainaki toivo. Että meen sinne ja herään kauniina olentona. Puhu että jee alkaa uus elämä ja kaikkee. Noh, elämä on edelleen ihan sama näköjään, syön vaan vähemmän. Ja laihdun. Ainaki siis oletusarvoisesti. Mutta ei se oikeastaan vaikuta elämiseen enää mitenkään. Paitsi joissain kinkereissä ku sitä ruokaa pitäis mättää kaksin käsin nassuun, kotona se on selvä, että ku en jaksa ni en jaksa, mut kylässä on rasittavaa ku tuputetaa jos vaikka mitä. Olenkin päätynyt ratkaisuun, että ensin kieltäydyn kohteliaasti ja jos tuputus jatkuu sanon suoraan että mut on leikattu, joten on mahdotonta että söisin nyt edes yhtä hernettä. Ihmiset ottaa sen aika lunkisti, ehkä ne kyselee jotain kiinnostuneena, mut loppujen lopuksi ei siitä sitten sen enempää. Sitä en tiedä mitä ne pienissä mielissään ajattelee, eikäpä se mua edes kiinnosta.

Nyt sitten toivon, että ruokaremppa saa taas painon putoamaan. Otan aina kymmenen kiloa kerrallaan ja olen tyytyväinen jokaisesta välietapista. Jos ajattelis kokonais summaa, joka on pudotettavana (50kg) alkais päätä särkeä. Salaa ja avoimesti toivon myös, ettei jäis hirveästi mitään nahkaa ja laardia roikkumaan. Ei musta tarvi tulla mitään sorjasäärtä, mut jos nyt sellanen, että ensin tulisin minä enkä lihat. Siis lähinnä henkisellä tasolla. Olis se aika hienoa mennä uimahalliinki ilman että täytyy ite pitää katse tiukasti horisontissa ettei näe muiden ilmeitä. Huoh. En toki syytä, itseki varmasti katson ihmisiä ja kasvoilla vilahtaa jos jonkin näköistä ajatusta, mutta saa siinä aika rautanen mieli olla että esim itiksen uimahallissa nousee pois porealtaasta ku tietää et siellä on varmaa 30 silmäparia tuijottamassa kun virtahepo rantautuu. Haha, ehkei niistä kato ku se 15 mut silti. Olis kertakaikkiaan upean ihanaa, jos voisi elämässään kokea sen, että ei aina ensin tulis läskit ja sit minä. Oikeesti, lihavat ihmiset joutuu tekee paljon enemmän töitä sen eteen, että antaisi itsestään hyvän ensivaikutelman. Jos et avaa sanaista arkkuasi ja hymyile nätisti ja yritä olla ihana, ni sut muistetaan vaan sinä lihavana tyyppinä joka istu nurkassa ja murjotti. No joo, kyllä normaalipainoisetkin muistetaan murjottavana tyyppinä, mut ilman etuliitteitä. Sitte on kiva ku on vaikka joku työpaikkapalaveri tms, huomata kuinka joku "tarkastelee" ku varmaan luulee etten huomaa. Siitä tulee vaivaantunut olo. Monille ehkä tulee mieleen et roikkuuko mussa joku lanka mut mulle tulee mieleen et roikkuuko mun perse tästä penkin yli.
Apua. Ei pitäis ajatella näitä. Oon koko elämäni ollut lihava, tottunut ihmisten reaktioihin ja omiin tunteisiini, oppinut antamaan anteeksi muille ihmisille - ja ennen kaikkea itselleni. Jos oikeesti alkaisi ajattelemaan asioita ja analysoimaan jokaista hetkeä ja tunnetta ni pian sitä olisi vain vapiseva ihmishyytelö. On vaan oltava reipas ja rohkea ja yritettävä unohtaa miten pelottava maailma on.

Ihana lukea sun ajatuksia, kun ne on niin samanlaisia kuin mullakin Muahan ei ole vielä leikattu enkä tiedä pääsenkö leikkaukseen, tietysti toivon hartaasti.

Mun mies on aina pyytämässä mua uimahalliin ja mä inhoon käydä siellä, kun tuijotetaan ja sit varsinkin lapset aukoo päättään, siis sellaiset ihan pienet lapset. Ja mähän oon päättänyt et sanon takas, jos äitinsä ei kommentoi lapsensa käytöstä. Mutta onneksi viimeksi äiti selitti ihanasti että meitä ihmisiä on erilaisia, toiset on isompia kuin toiset

Mä oon kärsiny tästä ylipainosta mm. sen puolesta, että en voi elää sellaista elämää kuin haluaisin. Olen aika uskalias ja tykkäsisin kokeilla extremejuttuja. Haluan aloittaa sukeltamisharrastuksen ja kateellisena Thaimaassa katselin sukelluskurssilaisia. Eihän mulle mahtuisi edes mikään sukellsupuku päälle... Sitten haluaisin mm. laskuvarjohypätä. Olisi se vaan niin paljon helpompaa hoikempana.

Hei sinizii!
Kiva kun jaksoit kertoa tunnoistasi! Mä olen ollut leikkauksessa 4 viikkoa sit (tarkalleen ottaen huomenna) eli ihan alkutaipaleella olen mut jostain se alotettava.
Tosta laihtumisesta. Mä en oo leikauksen jälkeen ees käyny vielä vaa'alla koska kaikki on ollu niin hankalaa että painonpudotuskin on tuntunu toissijaiselta asialta. Mutta jopa multakin on kyselty saldoja.... Ymmärrän hyvin sun tuntees tossa asiassa; sitä tuntee että tarvis selitellä kyselijöille vaikka stopit ja pitkätkin sellaset on normaaleja.
Mulle tuli kans yllätyksenä kuinka kauheeta tää on En koskaan kuvitellut tän olevan helppoa mutta en myöskään näin järkkyä. Kivut on ollu *elvetilliset ja pahoinvointi!!! Tänään on eka kerta kymmeneen päivään kun en nieleskele oksennusta ja itkua. Toi pahoinvointi vie kaikki voimatkin, ja kun mitään ei uskalla syödä on vielä flegmaattisempi. Enemmän pitäis ihmisten tännekin kirjottaa vaikeuksista ettei luulisi itseään "epäonnistuneeksi". Ja se että näistä vaikeuksistakin voi selvitä.
Muutenkin sun ajatukses on varmaan kaikille läskeille liian tuttuja. Läskit kun on yhteistä valuuttaa ja läskien tekemisiä valitettavasti arvostellaan ja katsotaan ihan eri tavalla kuin muiden. Ystäväpiirissä asia on tietysti eri mutta just nimenomaan uusissa tilanteissa ja uusia ihmisiä tavattaessa.
Tsemppiä ruokaremppaan , se kannattaa aina! Laihtumisen lisäks sitä voikin paremmin kun ruuan ravintoarvot on kohdallaan- muistan vaan monista kuureistani kuinka hyvin sitä on voinut kun syö oikein

Oli mielenkiintoista lukea ajatuksianne "kanssalaihtujat"!

Sitä vaan aattelin, että tuo alkutaipale on meillä kaikilla niin kovin erilainen, ja on hyvä, että niistä kaikista hankaluuksista ja vaikeuksista puhutaan. Minun kohdalla vaan kävi niin, että odotin kaikkea kamalaa, eikä sitä tullutkaan. Olo ei ole ollut kertaakaan huono, ei sairaalassa eikä kotona, ja syön ihan normaalisti kaikkea. Mikään ei oikeastaan enää muistuta leikkauksesta, vaikka siitä on vasta vajaa kaksi kuukautta aikaa. Tämän kääntöpuoli sitten onkin, että laihtuminen on todella hidasta. Välillä ajattelen, tehtiinkö muhun vaan tähystysreiät...

Toisaalta siitä ei kannata valittaa, koska mulla ei ole mitenkään mahdottomasti pudotettavaa, ja jokainen tipahtanut kilo on kotiinpäin. Nyt joulun aikaan olen syönyt kaikkea laihtumisen kannalta sopimatonta (ja paljon!), eli ryhdistäytyminen on minullakin edessä.

Mutta ei se leikkaus aina ole vaikeaa, vaan voi olla hämmästyttävän helppoakin!

Moi kaikki!

Kuulun tuon Tirlittanin kans samaan porukkaan..........vaikka seuraavanapäivänä tuli korjausleikkaus vuodon takii niin kaikki on ollut tosi helppoo ja kivutonta aloin heti kotiin päästyäni pureskeltavaa ruoaa syömään ja painoo on pudonnut 15.12.tehdyn leikkauksen jälkeen yli 5kg.

Verenpaine lääkityskin jo vähennettiin kun ne tippu kovin alhasiksi.MUTTA mikä parasta olo on ollut tosi energinen ja hyvä ..........mitä nyt yks päivä rupes suolapähkinöiden ja huuhteluaineiden haju tökkii niin että piti mennä vessaan yökkii muutaman kerran ....mitään ei tullut ylös ja aika pian olo parani.sitä ei oo tapahtunut sen jälkeen!

ps. EN OO RASKAANA.yritän pienentää vattaani en suurentaa sitä! hih hih

Tuo yökkiminen vessassa ei tehny yhtään kipeetä!

Tsemppii kaikille!

T: Tepa 43

Tepa: se on ollutkin oikeastaan koko operaation paras puoli, että oksentaminen ei todellakaan ole mitään verrattuna entiseen! Mulla tuli pari päivää sairaalasta kotiutumisen jälkeen joku oksupoksu tauti, mut ihan ilolla melkein oksensin, koska se oli niin helppoa. Tosin se pahoinvointi oli ihan yhtä hirveää kuin ennenkin, mut ei pelottanut kuitenkaan se hetki ku piti oksentaa, koska sei sattunut eikä korventanut kurkkua vereslihalle, tullut nenästä ja korvista jne, niinku ennen. Koko toimitus oli oikein siisti ja "miellyttävä".

Niistä lapsista, ku tuijottaa ja laukoo kivoja asioita.. Se tuntuu pahalta, koska ne asiat koskettaa aina herkkään paikkaan ja sit ite kelaa et noni, nyt se penska sanoi ääneen kaiken mitä muut vaan ajattelee. Mut sit yritän niiden kohdalla ajatella, että lapset on viattomia ja puhtaita. Se "äiti kato miten LIHAVA nainen tuolla ON!" on ihan yhtä vilpitön kuin "äiti kato miten iso kukka!" auringonkukan kohdalla tai "äiti kato koira!!". Lapsi ei tiedä, että siinä olisi jotain pahaa, ennenkuin joku opettaa sille, että siinä on jotain pahaa. Lapsi vain ihmettelee maailmaa, koska kaikki uusi ja ehkä nähtykin on jotain niin ihmeellistä, että siihen olisi kiva saada selvennystä. Joten, kun lapsi paukauttaa että "Äiti kato mikä maha!!" voisi äiti vilkaista ja sanoa et joo, näköjään, mahoja on kaikenlaisia. Ihan niinkuin sen koiran kohdalla sanotaan että "joo'o, koira on" tai kukan kohdalla että "no niinpä onkin". Mut koska pitää olla KOHTELIAS ei vanhemmat oikein tiedä mitä vastaisi sille lapselle. Suomessa vaikeneminen on kohteliasta, joten vanhemmat vaikenee ja lapsi karjuu 15 kertaa että äitikatomikämahakatomikämahakatomikämahaÄITI!!katomikäMAHA! Siihen äiti ressu sitten tulipunaisena tiuskaisee "ei saa tuijottaa" tms. Ja lapsi kelaa päässään et ahaa.. Siinä on siis jotain mistä ei puhuta, eli se on jotain pahaa, koska pahoista asioista ei puhuta.

Noh, tulipa vuodatus.

Hei kaikki!Musta on kiva kun tänne on jäänyt keskustelemaan muitakin jo leikattuja kuin minä.Uskon,että meistä ja meidän kokemuksista leikkauksen jälkeen on apua niille , jotka ovat vasta aloittamassa koko prosessia ja kaikki on edessä.Tuttua on minullekin nuo uimahallituijotukset.Lapset nyt ymmärtää ja olen joskus itse sanonut, että niin meitä ihmisiä on erilaisia, laihoja, lihavia , pitkiä ja pätkiä.Monet äidit ovat olleet kiitollisen näköisiä kun olen asiallisesti ottanut asian.Isojen koulutyttöjen ja jopa aikuisten tuijottelua on kuitenkin vaikea sietää.Se on jo tyhmyyttä ja joskus on tehnyt mieli suoraan kysyä, että mitä asiaa ja tunnetaanko?Rakastan vettä ja uintia ja se minulle erittäin hyvä liikuntalaji ,koska nivelissä on kulumaa.Joten aion edelleenkin käydä hallissa ja nyt yli 30kg hoikempana se on entistä ihanampaa.Joten käykää kaikki vain ilolla ja pää pystyssä.Annetaan tyhmyyden haihtua mielestä samantien ja nautitaan elämästä!

Turkutuulia, mulla oli kans pahoinvointia ihan alkuun ja sit sellai yleinen ällötys jota kesti hirveen kauan. En pystynyt alkuun täälläkään hirveästi käymään, ku jostain syystä ku luki kaikkia juttuja täältä esim syömisistä yms tuli entistä huonompi olo. Ei pystynyt alkuun syömään tarpeeks ja ihan ns sääntöjen mukaan ja sit tuli huono omatunto ku luki jotain "näin olisi hyvä syödä" juttuja ja syömisen ajattelemisesta taas tuli fyysisesti huono olo. No joo, alkuvaiheessa oikeasti vois keskittyä siihen että pysyis edes kohtalaisen hyvä olo ja söis mitä pystyy, eikä potea syyllisyyttä siitä ku ei syö oikein. Tottakai paraneminen on tehokkaampaa kun syö hyvin, mut parempi huonosti ku ei ollenkaan. Voinnin parantuessa sitä sitten pystyy vähän keskittymään siihenki et mitäs sitä söis.

On ihanaa, että joillakin on leikkauksen jälkeenki hyvä olo. Se on todellakin hyvin yksilöllistä, et miten homma menee. Silloin ku menin sairaalaan odottelemaan leikkaukseen pääsyä siellä oli sellai nainen joka oli lähdössä kotiin ja se oli niin reipas että. Ajattelin et jos tolta näyttää leikkauksen jälkee ni eihän tässä ole hätiä mitiä. Ei häivähdystäkään pahoinvoinnista tai kivuista, päin vastoin sehän taapers menemää ku ei olis ikinä leikkauksessa ollutkaan.

Voi Miten olisi kiva tavata teitä ihana livenä esim. vertaistukiryhmässä, joka alkaa nyt sunnuntaina.KTS linkki ja menovinkki sääveli, siellä on lisätietoa.On tärkeää juuri leikkauksenkin jälkeen pohtia asioita ja hieman eri vinkkelistä, kuten tässäkin ketjussa.Tämä kaikki on niin tärkeää tietoa, meille kaikille,kiitos
T:Sannikki

Kovasti kolahteli Siniziin pohdinnat, leikkauksen jälkeen. Minunkin ensimmäinen ajatus oli että ei helvetti, oliko pakko tehdä itsestä sairas. Mutta totuuden nimissä pitää sanoa että se oli vain ohikiitävä hetki kun mieleen tuli katua koko leikkausta. Päivääkään en ole sen jälkeen katunut, päinvastoin, harmittelen miksen tajunnut aikaisemmin leikkaus mahdollisuutta. Totuushan kuitenkin on että, olo on mitä mainioin niin henkisesti kuin ruummillisesti. Päivääkään en haluaisi vaihtaa, en edes sitä "katumuspäivää. !!

Olin yks päivä saunassa lasteni kanssa ja tyttäreni alkoi taputtaa mun takapuolta ja sanoi, et tiukat pakarat... En voinut kuin nauraa 138kg elopainoni takapuolelle. Ei kovin tiukka. Mut lapset on just noin ihania. Ne on tottuneet mun ulkonäköön, eikä näe siinä mitään outoa. Mahaan sohvalla, niin kaikki haluaa tulla mun mahan päälle laskemaan liukumäkeä... Ja minä saan taas rasittavan muistutuksen möhömahastani. Lapsistani mahani on vain ihanan pehmeä.

Muistan kun hain ekaa lastani tarhasta ja yks pikkupoika huusi, et minäpä tiedän mitä sun mahassa on. Vauva, koska olet noin pullea. Minä siihen, ettei ole. Olen vain lihava. Kun tätä jatkui monta päivää peräkkäin, aloin jo inhoamaan muistutustani läskeistäni. Teki mieli vääntää niskat nurin siltä penskalta. Hän oli vain ilmeisesti oppinut juuri vauvamahan ihmeellisyyden ja oli innoissaan asiasta.

Mut porealtaaseen uimahallissa mua ei saa, jos siellä ei ole tyhjää. Inhottaa miesten tuijotus... Naisista ei niin väliä

Olen miettinyt leikkauksen hyviä ja huonoja puolia. Olen seurannut tätä palstaa reilun vuoden. Laihtunut siinä ajassa 17kg, jotka ovat nyt pysyneet poissa puolisen vuotta. Nyt alkaisi uusi rypistys, mutta välillä tämä työnmäärä saa tuskan hien otsalleni. Miten saan itseni taas motivoitua aloittamaan?

Leikkauksessa eniten pelottaa juuri kivut ja hankaluudet mitä siitä voi seurata. Pelkään kuolemaa ja lopullista vammautumista. Tiedän sairaalamaailmasta aika paljon. Ja se pelottaa eniten. Jotenkin mietin voinko ottaa lapsieni vuoksi sellaista riskiä. No enhän ole saanut melkein 50 bmillä edes leikkausaikaa:) Eli tässähän voin rauhassa mietiskellä))

Mietin Sinizii, että olisikohan sun hieman epärealistiset tavoitteet voineet aiheuttaa enimmät hankaluudet. Ihminenhän on psykofyysinen kokonaisuus, sen jouduin itse viime syksynä toteamaan. Uusi käänne elämässä voi myös aiheuttaa masennusta, vaikka käänne olisikin sinun parhaaksesi ja odotettu. Kuitenkin olet jo voitonpuolella! 50kg olet pudottanut 30! Eli vaivaiset kaksikymmentä jäljellä. Ne pudotat varmasti tänä vuonna. Anna kyselijöiden kysellä. Sinunhan painosi se on.

Itselläni on aikaa leikkauksesta vasta n 5 kuukautta. Ja painoa on tippunut siinä ajassa 22 kg ja vähän päälle. Mulla oli sama ylipaino kuin Siniziillä 50kg mutta olen myös pudottanut siitä kaikkiaan yhteensä yli 33 kg. Pää nuppi vaan ei meinaa pysyä mukana asiassa laisinkaan. Että on "laiha". Jopa oma mummini sanoo että mua ei samaksi ihmiseksi tunnista jos ei tiedä. Enhän mä ole muuttunut vaan ulkokuori on pienentynyt.
Itse näen itseni vanhan peilikuvan mukaan Isona lihavana ihmisenä. Sehän oli hyvä suojamuuri. Mutta nyt ihmiset ei katso sen takia että ompas lihava vaan miehetkin jopa vislailee tai tuijottaa perään.
Kävin kaupassa ostamassa itselleni bikiinit ja sovituskopissa tuntui ihan ihmeelliseltä katsoa omaa peilikuvaa. Xl-kokoiset bikiinit jopa näytti hyvältä päälläni. Vain arvet ja löysä nahka muistutti leikkauksesta. Joka onneksi meni uimahousujen alle aika hyvin piiloon. Maha ei pömpöttänyt isona ja tokaisin vaan että näytän aika hyvältä. Ekaa kertaan 15 vuoteen olin tyytyväinen omaan ulkomuotooni. Toki painoa täytyy vielä saada pois 20 kg mutta sen kyllä saan. Vaikeutuu vaan vähän, koska nytkin jo painon lasku on hidastunut. Viikossa 300g-700 g. Mutta olen pakottanut itseni ajattelemaan että jokainen gramma on pois ja lähemmäs normaalia painoa.
Leikkaus päätös syntyi itsellä aika hitaasti. Meni 6 kk:tta siitä kun olin kuullut mahdollisuudesta leikkaukseen. Silloin päätin kun painoa vaan tuli lisää alkaa kysymään leikkauksesta. JA pääsin alle vuoden sisään. Päivääkään en ole katunut vaikka helppoa ei ole ollut. Ruokatorvi ahtautumasta kärsien. Kolmen pallolaajennuksen jälkeen pystyn syömään normaalisti. Ilman oksentamista. Ihana tunne.
Jokainen joka suunnittelee omalle kohdalleen leikkausta niin kannattaa miettiä myös siltä kannalta mitä jos kaikki ei menekään niin kuin pitäisi. Itse suosittelen lämpimästi operaatiota. Mutta kaikille tämäkään ei käy. JOtkut jopa syö rasvaa suoraan purkista tai sulattaa suklaata kattilassa että saa syötyä sen. Itseäni ainakin koko ajatus etoo.
Kaikki tällainen kannattaa ottaa huomioon ennen leikkausta. Siksi on ravintoterapeuttia ym ennen kuin pääsee kirurgin juttusille.
Itse odotan vain sappikivi leikkausta ja siitä parantumista. Sitten on leikkaukseni täydellinen. Omasta mielestä ainakin.

Hehei naiset, mulla on siis NYT jäljellä 50kg. Ja se on siis tavoitteeseeni, eli 90kg. Lähtö tilanne oli mulla 173kg, eli jos mun ns normaalipaino olisi 70 niin mulla oli 100kg ylimääräistä. Että joo, 30kg on tosi hyvin, mutta silti jos putois vielä toinen mokoma ni sit olis kiva se. Olen kyllä hoksannut jo, että voi olla todella hankalaa päästä tavoitteeseen, mutta tavoitteet on tavoiteltavaksi. Tai sitten se meneeki ihan helposti, ei sitä etukäteen voi tietää.. Mutta kieltäydyn ahdistumasta enää painon takia. En edes laske kuinka paljon se putoaa viikossa/kuukaudessa, pääasia että suunta on alaspäin. Oon mielestäni jo ihan tarpeeks saanu vahtia vaakaa ja olla ahdistunut siitä lukemasta mitä se näyttää, että nyt teen toki parhaani, mutta yritän pitää lippua korkealla vaikka se jumittaiski tai himppusen nousisi. Haluaisin, että elämässäni päälimmäinen asia ei aina olisi se paljon painan.. Tiedätte varmaan tunteen.

Mä oon päiväkodissa töissä ja opiskeluaikana olin työharjoittelussa yhdessä päiväkodissa ja joka kerta ku mentiin syömään siellä yhden toisen ryhmän eskari-ikäinen lapsi sanoi mulle että sun täytyis mennä laihdutuskuurille. Ensin en huomioinut koko penskaa, sitten yritin leikillisesti kysellä että no missäs se on ja eräänä kauniina päivänä menetin koko mun ammattillisuuden ja sanoin sille että no mihins sun pitäis mennä ku et osaa ässää sanoa. Huoh.. Hirvee morkkis tuli siitäki. Tosin siihen loppu kyselyt. Mutta olisi homman voinut paremminki hoitaa. Ärsytti vaan ku ei ollut oikein itsellä avaimia tilanteen hoitamiseks eikä kukaan muu aikuinen siellä tullut mun tueksi vaan kaikki katteli muualle, "kohteliaasti". Se nyt oli muutenki tosi huono paikka mun mielestä olla työharjoittelussa, koska en missään tapauksessa saanut sellaista tukea jota kaipasin. Olin itse intregoidussa eskariryhmässä, jonka tärkein arvo oli lapsilähtöisyys. Sekä eskari-ikäiset että lapsilähtöisyys oli mulle uusia juttuja, mut kukaan ei oikein tuntunu itekään tietävän mitä se tarkoittaa saati mistään muustakaan mitä kyselin. Siinä sitä sitten yritin näyttää osaamistani erityisvarhaiskasvatuksessa. Pääsin niukka naukka läpi, palautekeskustelussa sekä mun ohjaaja että arvioija avas sit vihdoin sanaisen arkkunsa ja kertoi mitä tein väärin. Olin kolme viikkoa ollut tutustumassa ja ilmeisesti sinä aikana mun olisi ihan itse pitänyt osata päätellä mitä eritysvaikeuksia joillakin lapsilla on ja millaista huomiota ne tarvitsee. Joo, asian vierestä taas. Mutta siinä ryhmässä oli käytössä lastenkokous, jossa käytiin yhdessä asioita läpi, tai lapset kävi ja aikuinen vähän ohjasi. Ensimmäisen viikon jälkeen alko vituttamaan niin paljon sen ryhmän melkein jokaisen lapsen tapa huomautella mun painosta, et sanoin että haluan että se otetaan esille siinä kokouksessa. Kukaan paikan työntekijöistä ku ei puuttunut asiaan.. Kokouksessa sitten kerroin, että tiedän kyllä olevani lihava ja en tykkää siitä et siitä koko ajan huomautellaan. Sen jälkeen lasten suhtautuminen muuttu tosi paljon. Mutta missään tapauksessa en siihen taloon kyllä töihin haluaisi enkä viedä lapsiani sinne. Järkyttävää miten ahdasmielisiksi lasten annetaan kasvaa.

Toi 90 kg pudotus on mahdollinen. Ainakin jos on uskominen noihin usan dokumentteihin. Tiedän kyllä mitä ylipainoisuus on vaikka sitä ei olekaan kuin 50 kg, mutta töissäni en saanut vakinaista työtä painoni takia ja nyt kun menin leikkaukseen niin työt lopetettiin sen leikkauksen takia. Tosin sain muita hommia mutta sijaisuudet ja nyt työttömyys jatkuu. Tosin en valita tätäkään. Kyllä elämä palautuu onneksi tai toivon niin normaaliin uomiin.

On oikeesti niin typerää ja väärin että ylipaino vaikuttaa työnsaantiin. Tosin mikä minä tässä olen kitisemään muuta kui muiden puolesta, mulla on vakituinen virka jonka sain vuoden päästä valmistumisesta. No mut kuitenki, sitä ennen tein pätkätöitä ja voi kiesus kun ketutti käydä niissä työhöntulotarkastuksissa. Ensin juttelen piiiiitkät pätkät niiden hoitsujen kanssa ja sitten pitää vielä käydä lääkärillä ku on niin paljon ylipainoa. Se on rasittavaa.. Sit yks lääkäri oli jotenki tosi inhottava. Mietti pitkään et voinko tehdä töitä, juoksutti käytävällä ja pyys menemään kyykkyyn ja tekemään jos vaikka mitä jumppaliikettä arvioidakseen mun työkykyä. Ja eikä siinäkään mitään, mutta tapa jolla se asiat esitti oli inhottava. Tosin eiköhän jokainen ylipainoinen ole kohdannut niitä rasittavia lääkäreitä. On tosi jees olla huolissaan potilaan terveydentilasta, mut sitte ku menee muusta syystä lääkärille ni jotenki ei jaksaisi keskittyä siihen laihdutussaarnaan.
Mulla oli kerran kurkkutulehdus, joka äityi todella pahaks ku olin vieraalla paikkakunnalla enkä sit viitsinyt mennä lääkäriin siellä. Mut se meni sit siihen että pelkäsin kuolevani ku jäi jotai limaa kurkkuun eikä pystyny nielemään kunnolla, puhumaan tai hengittämään. Joten menin päivystykseen. Siellä se lääkäri ei varmaan ollut ikinä nähnyt lihavaa ihmistä, siltä ainaki näytti ja se innostu niin selventämään siitä miten mun pitäisi laihtua ja miten mun terveys ja tulevaisuus on pilalla jne. Ei ne mitään uutisia ollut ja tilanne oli todella väärä. En pystynyt kunnolla puhuu, joten kirjoitin lapulle, että luultavasti kuolen tähän kurkkutulehdukseen ennemmin kuin ylipainoon tällä menolla.

Joo ja kyllä kannatti muuten ruokavalion rukkaus taas. Se olla kilo lähtenyt jälleen viikossa ja päästiin uutta kymppiäki tahkomaan. Eli nyt paino on 139. Wuhuu!

Sinizii, mita sa syot nyt, eli miten rukkasit ruokavaliotasi. Ma kysyn siksi, etta mulla on nyt mennyt kolme paivaa ilman minkaanlaista painonpudotusta.
Ens tiistaina tulee leikkauksesta 4 viikkoa ja leikkauksen jalkeen on nyt pudonnut 8 kiloa.
Ma olen ollut aikalailla sosemaisella dieetilla nyt reilun kaksi viikkoa, syonyt kylla nakkileipaa ja kinkkua yms, eilen jopa pienen possunkyljyksen moyhentaen oikein tarkkaan suussa.
Nyt aion ruveta syomaan ihan oikeata ruokaa ja tanaan laitan pinaattimuhennosta ja broilerinsiipia. Jostain kumman syysta olen oikein himoinnut pinaattia jo piemman aikaa.
Jotenkin on kovin vaikeata suunnitella tata "normaalia" syomista. En tieda mista johtuu.

Tulen nyt mukaan juttelemaan tähän foorumiin ja voin kertoa omista gastogirurgisen leikkaukseni kokemuksista. Joitakin kysymyksiäkin esitän, kun ne askarruttavat.
Minut on leikattu SatKa:ssa lokakuun lopulla ja olen jo kuin uusi ihminen.
Painoa on pudonnut tasaisesti ja nyt jo 23 kg. Olo on kieltämättä niin "kevyt".
Syömisen kanssa on ollut jonkin verran ongelmia, kun tuota ruokaa ei oikein mahdu....tai hedelmät ja raa-at juurekset kyllä laskee, mutta jos on jotain hiukan ruokamaisempaa, kuten perunat, mureke ja keitetyt vihannekset niin ruoka ehtii jäähtyä joka ruokailukerta, ennenkuin sen saa syötyä loppuun.
Koko aikana ei ole varsinaisesti nälkä, mutta "vatsassa" on toisinaan ontto olo .
Harmittelen itseäni ja sitä, kun en pysty juomaan riittävästi (n.2 l/päivä). Diaknoosivaaka näyttää, että kehon rasvaosuus BF on edelleen huono 43,3 %, nesteosuusprosentti on tippunut alle huonon ja on vain 41,4 %. Lihasosuus on hyvä eli 28,2 %.
Miten teidän muiden laita on? Onko joku muu kokenut samankaltaisen nestetasapainon putoamisen? Vaikuttaakohan se toisinaan tulevaan huonoon oloon (ei toki tarvitse yökkiä, mutta tulee hyvin voimaton oli).
Oli muuten tosi kiva jutella tänään porilaisen, vatsaleikkauksen läpikäyneen naishenkilön kanssa ja kuulla, että meitä on täällä Satakunnassa useampiakin. On hyvä, että voimme jatkossa tavata ja vaihtaa samalla kokemuksia tästä isosta elämänmuutosleikkauksesta, syömisestä ja myös liikunnasta.
Toivotan kaikille leikkaukseen menevälle onnea.
Ei tämä nyt niin kamalaa ole, vaikka omat erityisongelmathan tämä toi mukanaan.
On silti tunne, että nyt on alkanut uusi elämä.

Mulla on menossa jo kolmas jumivaihe, tai siis se loppui kyllä jo ja taas hiipii alaspäin. Mutta joo, eka jumi vaihe tuli just heti leikkauksen jälkeen kun alkoi syödä ihan ruokaa, sitä kesti parisen viikkoa. Sitten oli yks jumivaihe joka tuntui kestävän noin puolivuotta mutta eiköhän tässä viikoista puhuta. Joulun jumitus kesti sen kuukauden verran suunnilleen.. Että ne varmaan kuuluu asiaan ja paino putoaa syklittäin sitten. No joo, verrattuna joulukuuhun, syön nyt paljon kuitupitoisempaa ruokaa, hitaita hiilihydraatteja, enemmän vihanneksia ja hedelmiä. En enää syö kahta aamupalaa (haha, mä tosiaan söin kaks aamiaista, toisen kotona ja toisen töissä. ). Ja sit ehkä tärkein on että en mätä karkkia nassuun joka jumalanpäivä vaan syön sitä vain sunnuntaisin ja silloinkin vain sillai sivistyneesti.

Ja noin yleisesti syön ihan normaalia ruokaa, oon töissä päiväkodissa joten syön siellä mitä tulee ja sitten syön tummaa/täysjyväleipää, jukurttia ja sen sellaista. Mitä nyt ihmiset syö. Mulla meni pisimpään riisin kanssa et se kävi mulle, se aiheutti sellaisen ikävän aaltoilevan kivun/huonon olon eikä tosiaan voinut syödä ku ihan vähän sitä. Ja pastan piti pitkään olla vähän ylikypsää. Nyt menee kaikki eikä mitään ongelmia. Paitsi perunamuussi, voi että. Siitä tulee paha olo.

Helmille: Huono olo saattaa hyvinki tulla siitä jos ei pysty juomaan tarpeeksi. Vähintään siihen 1.5l/päivä pitäisi pyrkiä. Mulla menee helposti pari litraa ja joskus enemmänki. Mut yleisesti se on siinä kahden tietämillä. Viikonloppuna tulee juotua vähemmän (toisin kuin suomalaisilla ehkä yleensä ). Eikä vielä kannata huolestua siitä raskaammasta ruoasta tulee huono olo, se saattaa mennä ajan kanssa ohitse ku alkaa kaikki toimia kunnolla.

Kiitti vastuksesta Sinizii.
Ihan tätä arvelinkin, että ajan kanssa olo helpottuu.
Ollaan kuulolla....siis luetaan viestejä, mitä muutkin laittaa.
On tämä vain niin hieno juttu kaikkineen, vaikka vähän uusia vaivoja tuleekin.
t. Helmi52

Hassua tosiaan, mulla oli nyt kolme paivaa niin ettei paino pudonnut yhtaan, ei grammaakaan, ja ma nauta tietysti joka aamu kavin puntarissa.
Tana aamuna oli sitten eilisesta pudonnut 800 grammaa. Iloinen asia.

Olo on hyva, just soin paivallista. Mies oli laittanut lihapullia uunissa ja ranskalaisia pernoja. Otin kaksi lihapullaa ja kolme pienta perunansuikaletta. Jessus, etta olen taynna.

Kylla tama niin hieno homma on, etten kylla tippaakaan kadu keikkaukseen menoa.
Eilen yks ystavatar soitti ja kysyi vointia ja kysyi onko mulla viela kovasti kipuja. Herra parakkoon, ma siina vasta huomasin, etta eihan niita kipuja ole ollut nimeksikaan. Pahin kipu mita minulle siella sairaalassa tuli, oli sen keskuslaskimokatetrin aiheuttama, sen jonka panivat kaulaan. Siita sitten tiputtelivat nestetta, antibiootteja ja kipulaakitysta. Se kohta kaulassa on vielakin hiukan arka, tuntuu ikavalta.
Kaikenkaikkiaan, taa leikkaus oli kylla loistojuttu ja uskomattoman helposti on kaikki mennyt.

puoli vuotta siitä tosiaankin on 11.06.-09 tehtiin sleev ja tosi outoja tuntemuksia tuli, mutta täytyy kiittää puolisoa joka koko ajan tsemppasi oli mukana sairaala reissulla, kun eilen oli leikattu mentiin huomisin merenrantaan kävelylle niin silloin tuntui kuin olisi uusi elämä alkanut, ne oksennus jutut varmaan kaikki joutuu käymään läpi, minäkin olin kuin nuori tyttö söin salaattia , ahmin ja oksensin, heh. Olen ammatiltani pää asiassa muurari joten työ elämä on paljon jouduttanut laihtumista -42kg, se tosiaan ärsyttää kun ihmiset kysyy että onko paljon pudonnut ja se että paljonko on ollut, mitä veetä se niille kuuluu, onhan yksi kiva hyöty ainakin ollut , näkee jo oman kikkulin, ei tarvi kaverilta kysyy onko se sielä. ennen kaikkea huumori pitää elämää koossa

Jos sä näät oman kikulin niin täytyy myöntää että mäkin nään omat pimppa karvat jo ilman että tarttee painella mahaa pois eestä! HEH HEH kun ne karvat niin paljoo kiinnostais mut kummiskin tämmönen näköhavainto on tehty!

TSEMPPII KAIKILLE KAIKISTA IHMEELLISISTÄ NÄKÖHAVANNOISTA .MITÄ JO NÄETTE TAI TULETTE NÄKEMÄÄN!

T: Tepa 43

Hoikilla ihmisillä ei muuten ole mitään käsitystä siitä, paljon ihminen voi painaa. Mun työkaverin kanssa juttelin ja puhuttiin siitä et koht pääsen uudelle kymmenelle (jolle olen jo päässy, wuhuu!) nii se sitten kysy että alkaako se sitten jo kahdeksalla. WTF?? Mä painan lähestulkoon 140kg ja mamma ihan tosissaa kuvittelee et olisin siinä 90 hujakoilla.. Huh huh. Noh, tilanne meni vähän kiusalliseksi joten sitte päätin että no ihan sama ja kerroin sille oikean painon ja lähtötilanteen ja jopa sen mitä olen ollut isoimmillani. Meillä on kuitenki hyvät välit sen kanssa ja tiedän että se ei juorua edes meidän tiimin kolmannelle jäsenelle ja toisaalta, mitä sitten jos juoruais. Ei mun painolukemat mitään valtiosalaisuuksia ole. Ja ihmiset hämmästelee joka tapauksessa ni kai se on sama mitä ne hämmästelee.

Laihtuessa tulee muuten itekin hämmästeltyä kaikenlaista. Mä olen nyt jo viikon äimistellyt mun rannekorua. Sain sen mun miehen äidiltä kaksi vuotta sitten ja se mahtui kyllä mun ranteen ympäri, mut heiluttelemalla ei liikkunu, eli oli vähän niinku nafti. Sai myös mun käden näyttämään entistä paksummalta kun kevyesti painautu nahkaan. No en sitten ole pitänyt korua tietenkään, mut nyt joku viikko sitten laitoin sen käteeni ja se on niin väljä et kaksi (nakki)sormea mahtuu sinne hyvin väliin. Se on jotenki hämmentävää, koska musta se ranne näyttää ihan yhtä paksulta ku ennenki. Sormuksissa sama juttu, mun vihkisormus on kokoa 21 ja nykyinen mikä on menossa (yhyy, saan vain hopeisia varasormuksia kunnes sormet lakkaa kutistumasta;)) on 18.5. On se outoa.