Löysässä hirressä - elämää leikkauksen peruuntumisen mahdollisuuden varjossa

Tämä on pieni kertomus siitä, millaiseksi leikkaukseen valmistautuminen meni minun kohdallani.
Kerroin jo tuossa aiemmassa jutussani, miten asia on edennyt, mutta tässä loppumetreillä on tullut mukaan verrattoman hilpeä  epävarmuustekijä.

Turun Sanomissa oli helmikuun alussa juttu, jossa kerrottiin sairaalan joutuneen perumaan kiireettömiä vatsaelinsairausten leikkauksia, ja syihin palaan tuonnempana. Pahoittelen, etten saanut linkattua, kun olen uusi jäsen, ja tama alusta ei anna uusien jäsenten linkata.

Olin eilen leikkausta edeltävässä anestesialääkärin tapaamisessa. Se oli ihan hyvä session kaikin puolin, joskin sitä varjosti se tosiseikka, että muutama viikko on jo mennyt epävarmuudessa ja muutamat yöunet meni. Kun tuon äsken viittaamani uutisen luin, soitin heti seuraaana aamuna sairaalaan ja kysyin, onko minunkin leikkaukseni peruttu. Olin juuri aloittanut ENE-dieetin, kun tuo juttu ilmestyi. Jonohoitaja sanoi, että leikkausta ei ole toistaiseksi peruttu, ja oikein painotti sanaa toistaiseksi. Niittasi vielä päälle, että niitä on peruttu edellisenä päivänäkin. Verrattoman hilpeä tilanne siis.

Eilenkin otin sessiossa asian puheeksi, ja anestesialääkäri sanoi vain, että näin ei ole aiemmin jouduttu menettelemään, vaan tilanne on heille uusi. Lääkäri viittasi siis ilmeisesti siihen, että jos leikkaus joudutaan perumaan, uusi ajankohta siirtyy hamaan tulevaisuuteen. Olen ymmärtänyt niin, että perumistilanteessa uutta ajankohtaa ei voida samantien antaa, vaan sairaala joutuu elämään tavallaan päivän kerrallaan. Miksi, siihen palaan tuonnempana.

Niinpä olen siitä lähtien käynyt postilaatikolla pelonsekaisin tuntein joka päivä, ja jos puhelimeen tulee soitto tuntemattomasta numerosta, on ensimmäisenä ajatuksena: "nytköhän se sitten peruuntuu?"  

Tilanne on kaikin puolin inhottava. Töissä on varauduttu siihen, että olen poissa, ja sijaiset on järjestettu oletetun sairasloman ajaksi. Perheeni joutui perumaan virkistykseksi tarkoitetun hiihtomatkan Ylläkselle ENE- dieetin ja lääkärikäyntien vuoksi. Erityisesti sääliksi käy vaimoni, joka olisi tarvinnut raskaan ja vaativan työnsä vuoksi kunnon breikin, mutta hän ei halunnut yksin lähes tuhannen kilometrin taivalta ajelemaan.  En saanut asiaa kysyttyä eilen lääkäriltä - päässä pyöri itse leikkaukseen liittyvät ajatukset -, että pitääkö painon laskun jatkua siihen uuteen leikkausajankohtaankin.

Sitä tässä sitten yksikseni pähkäilen.
Lähtöpainoni vuosi sitten oli 128 kg. Eilen se oli 104,3 kg sairaalan vaa'assa. Jos leikkaus nyt peruuntuu, niin miten pystyn pitämään painon laskusuunnassa? Kirurgihan lähettää kotiin, jos paino on tavatessa alkanut nousta, näin minulle on sanottu.

Olen tavallisesti aika leppoisa mies, enkä ihan vähästä hermostu. Mutta viimeisen kuukauden aikana olen ollut tämän hermoiluni vuoksi niin pingoittunut, että sanon läheisilleni välillä tosi pahasti.  Jo sanoessaan, kun antaa epätietoisuuden tuomalle pahalle mielelle vallan, ihmettelee, että kuinka pystyn tällaisia asioita edes sanomaan.  Sarkasmini alkaa olla lähellä misantropiaa.

Mutta mistä tama sitten johtuu?

Poliitikothan siinä takana ovat. On etsitty säästöjä mammuttimaisista terveydenhuoltomenoista. Jotenkin ovat tulleet siihen tulokseen, että kallis erikoissairaanhoito kannattaa keskittää suuriin, noin miljoonan asukkaan aluetta hoitaviin yksiköihin, joita taidetaan sanoa erityisvastuualueiksi. Ne ovat tulleet voimaan viime syyskuussa.  Täällä lounaassa ja lännessä alueeseen kuuluu Varsinais-Suomi, Satakunta ja ainakin osa Etelä-Pohjanmaata. Sydän- ja syöpäleikkauksiin tuodaan potilaita koko läntisestä Suomesta Turusta Vaasaan ulottuvalta alueelta.

Pula on nimenomaan vuodepaikoista. Tyks on yksinkertaisesti liian pieni sairaala tällaista suurta potilasmäärää varten. Päättäjille pääsi jälleen kerran käymään niin, että tehtiin päätökset ensin ja katsotaan seuraamukset sitten. Joku konsulttifirma lienee kuitannut mukavan palkkion, ja mikäpä siinä, työmiehet ja -naiset ovat palkkansa ansainneet.

Joskus tuntuu, että päätökset tehdään Excel-taulukoiden äärellä pohjaten teoreettisiin olettamuksiin, unohtaen se onneton tosiseikka, että myös muut kuin vaativaa erikoissairaanhoitoa tarvitsevat olisi hoidettava.

Tämähän olisi tietenkin sivuutettavissa rahalla. Virolaiset tekisivät Gastric Sleeven 5000-6000 eurolla, kotimaiset laatutoimijat 9500 eurolla, ja rahoituksenkin saisi. Mietin vain sitä, että kun pienehköstä (alle 3000) palkastani olen osallistunut julkisen terveydenhuollon kustannuksiin, en haluaisi ottaa velkaa vuosikausiksi maksettavaksi. Tämä on tietenkin arvovalinta. Ostetaanhan sitä autoja ja asuntojakin ja velaksi. Miksi ei sitten omaa terveyttä?

Kenties joudun leikkauksen mahdollisesti peruuntuessa tätäkin vaihtoehtoa vielä punnitsemaan, ja kenties kyselen mahdollisuuksia hyödyntää näitä Tyksin kanssa tehtyjä esivalmisteluja. Toisaalta arvoihini ei kuulu rahalla maksettavan ohituskaistan käyttäminen, joten iso punninta tästäkin tulisi. Terveys siis tuntuu olevan kultaakin kalliimpaa.

Jos tama herättää sinussa ajatuksia, niin kommentoi ihmeessä.

Minä valitsin maksullisen ohituskaistan. Vaikka ymmärrän pointtisi, niin oma tilanne oli se, että silloin Oulussa oli lähes 2 vuoden jonot leikkaukseen. Koska oloni oli kurja, elämänlaatuni huono ja minulla oli päällä jo diabetes- ja masennuslääkitys, päätin ottaa ohituskaistan ja menin Tallinnaan Sleeve-leikkaukseen (kulut kaikkineen n. 6000€). Päivääkään en ole päätöstä katunut. Muutamia asioita joita seurasi...

1) Diabeteslääkkeet jäivät leikkauspöydälle
2) Masennuslääkkeet lopetin kuukautta myöhemmin
3) Elämänlaatuni parani huomattavasti, ja nyt 5 vuotta myöhemmin vaikka osa painosta on tullut takaisin, on elämänlaatuni silti parempi kuin edelliseen 10 vuoteen
4) Sain haluamani sleeve-leikkauksen, kun julkisella tehtiin vain ohitusleikkauksia

Tämä on ollut jokaisen euron arvoinen. Jos pelkkää rahaa ajattelee, en osaa sanoa paljonko olisi lääkkeisiin ja lääkärissä käynteihin kulunut tuona odotusaikana, ja mitä se olisi tehnyt mielenterveydelleni. Nyt söin masennuslääkkeitä vain vuoden, toisessa tapauksessa olisin luultavasti syönyt niitä huomattavasti pidempään.

Vaikka ymmärrän velkavankeuden kauhukuvat ja sen, että verovaroistahan tätä maksetaan, kannattaa silti harkita myös muita vaihtoehtoja. Kaikille yksityiselle/ulkomaille meno ei tietenkään ole edes mahdollista, mutta joillekin se voi olla "se henkireikä" joka antaa uuden elämän. Minulle oli.

Kuin suoraan omalta näppäimistöltä tekstisi. Myös uutista seuraavana päivänä soitin jonohoitajalle ja tismalleen saman vastauksen sain. Samat tuntemukset, turhautunut olo. Samat sanat sanoi anestesialääkäri eilen minulle kun kysyin asiasta. Hoitaja veikkasi että syksyyn menee uusi leikkausaika jos nyt tämä peruuntuu. Ollaan niin samalla polulla, samassa veneessä että ihan hämmentää.

En usko että painon tarvitsee laskea juurikaan enää, mutta niin tai näin. Enhän mä olis vuosia jojoillut jos osaisin ylläpitää saavutettua painoa. Raskas puolivuotinen tulossa jos peruvat. Mietin myös yksityiselle menemistä, mutta mulla ei kyllä ikinä tässä elämäntilanteessa tule siihen olemaan varaa joten en uhraa ajatukselle enempää aikaa.

Aivot on niin tukossa kaikista ajatuksista mitä leikkauksen peruuntumisuhka herättää. Kaikki on valmista, aivan kaikki. Ja sitten jos se puhelu tulee. Päivän varoitusajalla muakin peloteltiin. Hieno homma tosiaan työnantajankin kannalta. Kiukuttaaaaa...!

Kyllä kieltämättä ajatus kiertää kehää pahemman kerran. Ja huoli siitä, miten käy. Vielä muutama tunti tänään ja pitkä päivä maanantaina, jolloin puhelimeen vastaaminen pelottaa. Ei ole vielä soinut, mutta vielähän tuo ehtii....

Maanantai vielä! Sitten ollaan selvillä vesillä. Jotenkin tuntuu järjettömältä että peruisivat taas mukamas päivää ennen..kun olisivat voineet jo tänään sen sitten tehdä. Jännä maanantai tulossa, miten ihmeessä siitä selviää!?

Jännä maanantai

On töistä vapaapäivä. Olen pakkaillut laukkuun tarvikkeita, käynyt monenmonta kertaa harjaamassa hampaat, kun niin viime viikolla kehotettiin. Ja odottanut sydän kylmänä päiväpostin tuloa. Se tuli, ja siellä oli kirje. Tosin vaimolle, joten ainakaan vielä ei ole kuulunut mitään, ainakaan vielä leikkausaikaa ei ole peruttu..

Puhelin ei ole soinut koko päivänä. Parille läheiselleni olen soittanut, ollaan vaihdettu ajatuksia.

Entä huominen? Mitä siitä osaisi sanoa?

Ainakin, että on hävyttömän aikainen lähtö. Matkaa sairaalaan on yli 90 kilometriä, ja aamuseitsemältä pitäisi olla paikalla. Anestesialääkäri antoi viime keskiviikkona käydessäni juoman, jossa on hurjasti energiaa. Ajatella, kolmisensataa kaloria heti aamulla olisi saatava menemään alas!

Muuta en oikeastaan toivo, kuin että pääsisi hyvissä ajoin pöydälle, ja homma olisi leikkauksen osalta ohi.

Kävin tänään labran jälkeen kaupassa hankkimassa leikkauksen jälkeiseen elämään noin kuukausi sitten hoitajan ohjeistamia syötäviä. Varmaan soseita täytyy aluksi ohentaa. No, ravitsemusterapeutin pitäisi käydä sairaalassaoloaikana ohjeistamassa, niin mikäpä siinä.

Odotan. Kunpa puhelin ei soisi, ei ainakaan tuntemattomasta numerosta. Tämä tsemppaus, mikä nyt on joka tapauksessa lopuillaan, on ollut välillä hyvinkin vaativa. Yhtään kertaa en ole ENEstä livennyt, vaan tehnyt tunnontarkasti niinkuin on neuvottu. Se ei ole sujunut poikkeuksetta siksi, etteikö kiusauksia olisi tullut. Kyllä siinä on ollut pääosassa se oma motivaatio päästä "neuvolassa punnittavaksi", päästä eroon verenpaineesta, välttyä diabetekselta, päästä eroon ehkä jopa uniapneasta, ja ehkä merkittävimpänä motivaatio päästä loppuun kuluneen vasemman polven tekonivelleikkaukseen vielä myöhemmin tänä vuonna.

Semmoisin miettein tänään. Kello on 15.38. Loppuukohan jonohoitajan työpäivä klo 16? Entä voivatko ne vielä aamulla perua leikkauksen? Jännittää siis loppuun asti.

Sairaalassa

Ei tullut eilen peruutusta, ja tänä aamuna olen tullut sairaalaan sisälle. Täydelle osastolle, jolla potilaita on jopa käytävillä.

Alkutoimet on tehty, eli hoitaja on tehnyt hygieniaan liittyvät toimet. Saan odotella vuoroani iltapäivälle, mutta mikäpä tässä. On sänky, tabletti, kännykkä...

Odottelen. Lueskelen ohjeita. Mietin loppuelämää, jossa ruoka ja juoma ovat tärkeitä mutta niukkoja.