Jonden höpinöitä.

Terve kaikille! Löysin foorumin googletellessa lihvuusleikkausjuttuja.

Olen siis 27 vuotias mies Turun seudulta ja ihanan 5vuotiaan tytön isä. Olen ollut ylipainoinen koko elämäni, jo tarhasta asti olin se porukan "isoin". 2011 päätin että nyt lähtee, vaaka näytti tuolloin 158kg. Sain runsaalla liikunnalla ja niukalla syömisellä painon 132kg ja jotain tapahtui... Tuli kaikki taas takas. 2014 aloitin heinäkuussa taas uuden laihdutuksen, aloin käymään salilla ja lenkkeilin 6km lenkkejä kohtuu usein. Lähtöpainoa oli n160kg ja sain sen 135kg ja salin ansiosta hieman kroppakin muovautui. Kuitenkin tammi-helmikuun vaihteessa kaikki meni persiilleen taas kerran ja perhe-asiatkin hieman laittoivat elämän raiteiltaan. Kesällä päätin että jo riittää.. hakeuduin terveyskeskuksen lääkärille ja sanoin että haluan leikkaukseen. Hän otti mitat ja painoa oli jo hurjat 163kg(helmikuusta 135kg heinäkuuhun 163kg, miten ees mahollista?). Kuitenkin sain lähetteen ravitsemusterapeutille. Hän otti painon ja oli tuo samainen 163kg ja laittoi lähetteen sisätautilääkärille. Tässä välissä kävin myös sokeriraistuksessa ja muissa verikokeissa. En ole ollut diabeetikko, mutta nyt näyttäisi arvot hieman siihen suuntaan kallistuvan. Kävin pari kk sitten sisätautilääkärillä joka kuunteli tarinani ja puolsi leikkausta. Hän antoi uuden ravitsemusterapeutti-ajan 3kk päähän, johon on siis vajaa kk vielä, sihen mennessä -5% painosta pois tai homma tyssää. Eli 18pvä marraskuuta painon tulisi olla alle 154kg niin saan lähetteen gastrokirurgin juttusille ja homman eteenpäin.

Laihdutus on mennyt nyt ihan ok. En saanut itseäni niskasta kiinni kun lähdin sisätautilääkäriltä 2kk sitten. Kuitenkin heräsin taas muutama viikko sitten ja painoa on heti lähtenyt iha ok. Muutama kilo enää tuohon 154kg ja saanen sen kuukaudessa kyllä pois.

Tämä homma jännittää.. suorastaan pelottaa. Olen yrittänyt etsiä netistä tilanteita, jossa leikattu olisi ollut leikattu jo esim 10-20 vuotta. En löydä. 5vuotta vanhoja tapauksia on useita ja heillä kaikki vissiin iha ok. Pelkään ikäni puolesta että teen jotain peruuttamatonta, joka todetaan hengenvaaralliseksi 10 vuoden kuluttua. Toki tappaa lihavuuskin. Olen vain niin väsynyt olemaan onneton läski päivästä toiseen. Haaveilen että kun tyttö kasvaa niin pääsisin huvipuistossa kaikki laitteen hänen kanssaan läpi.

Pahoittelen mahdollisesti sekavaa tekstiäni. En ole ollut koskaan hyvä kirjoittamaan. Toivottavasti selkoa saa. Kirjoittelen taas kun uusia ajatuksia herää.

Tervetuloa mukaan Jonde .

Itse olen harmitellut lähinnä sitä, että en aikaisemmin päässyt/ymmärtänyt hakeutua tähän leikkaukseen . Ainakin itse voin niin hyvin, että en juuri huomaa, että jokin leikkaus on tehty n. ½ vuotta sitten. Ainoastaan kun epähuomiossa tulee syötyä/juotua liikaa niin asia muistuu mieleen; tulee aika tukala olo. Ymmärrän kyllä täysin pelkosi kun olet niin nuori mutta kyllä runsaasta ylipainosta eroon pääseminen nostaa elämänlaatua niin paljon, että "riski" kannattaa ottaa. Onnea matkaan!, itse en ole leikkausta katunut kuin ne kaksi leikkauksen jälkeistä päivää kun kivuissani kärvistelin .

Tervetuloa tähän foorumiin Jonde. Hienoa että olet ottanut askeleen kohti leikkausta. Itse olen jo mummeli-iässä ja nyt vasta menossa leikkaukseen johon minut olisi pitänyt ohjata jo 30 vuotta sitten. Olen myös ollut lihava lapsesta asti ja saanut kärsiä siitä niin läheisten huomauttamana kuin ulkopuolisten huomauttamana. Itsetuntoni on kyllä kestänyt esim uimassa käymisen kun siitä niin tykkään. Työelämä on jo takana, mutta muistan ne ainaiset kivut ja säryt työpäivien jälkeen. Levätä piti jotta jaksoi taas seuraavan päivän työssä. Kuinka paljon helpompaa olisikaan ollut työskentely hoikempana. Lähtöpaino minullakin tähän ryhtyessä oli 138 kg ja pituutta 170. Nyt paino vaihtelee 116.- 118 kilossa. Toiveena päästä leikkaukseen vuodenvaihteessa,joten reilu vuosi odottelua kaiken kaikkiaan menee ennen leikkausta. Pari kolme ravintoterapeutin käyntiä ja kirurgien tapaamista. Onnea taipaleelle.😊

Hellu, 30 vuotta sitten nää leikkaukset oli aika erilaisia ja paljon nykyistä tehottomampia sekä vaarallisempia. Ehkä on hyvä että oot vasta nyt menossa?

Terve taas ja pahoittelut kun en ole ollut tämän aktiivisempi täällä. Lueskelen kyllä ajoittain, mutta tuntuu välillä olevan iso kynnys kirjoittaa tai sitten miettii että mitäs sitä muille selittämään.. :/ Vaikka siksihän täällä ollaan.

Mulla oli tosiaan tuossa 18.11 ravitsemusterapeutti ja oltiin kuin oltiinkin tavoitteessa. Paino oli 150,5kg tyksin vaa-alla. Asiaa siis viedään eteenpäin. Seuraavaksi tulee aika siihen mikä lie mahalaukun tutkimus ja kirurgin tapaaminen. En osaa edes sanoin kuvailla millaista vuoristorataa ajatusmaailma laukkaa. Se on "en mene leikkaukseen, menen leikkaukseen, en mene jne.." Jos eläisin yksin en epäröisi, mutta pelkään että mitä jos mä oon se häviävän pieni prosentti joka kuolee ja tytär jää ilman isää? Kukas sitten pitää puolia julmaa maailmaa vastaan. Taas toisaalta en ole nyttenkään se isä joka haluasin olla. Nyt viime aikoina on mennyt taas syömisten kanssa huonommin ja painoa taas pari kiloa tullut lisää. Tässä tilanteessa ymmärtää että leikkaus on ainut vaihtoehto. Sitä kohti tässä mennään ja kyllä se nyt tehdään.

Ihme muuten kun ei eneilyä ole ollut ollenkaan eikä mitään "harjoituksia" edes. Sanottiin että eneillään 4vko:a ennen leikkausta. Tulee varmaan olemaan kovat paikat kylmiltään lähteä sihen. :S

Varmasti taas älyttömän sekavaa kirjoitusta, mutta yrittäkää ymmärtää En ole kovin hyvä kirjoittamaan.

Niin karulta kuin se kuulostaakin, niin jos et laihdu, tyttäresi menettää isän liian pian kuitenkin. Ymmärrän kyllä, että pelottaa, mutta kannattaa miettiä kumpi on loppupeleissä todennäköisempää, se että kuolet leikkauspöydälle vai se, että a) et voi tehdä tyttäresi kanssa kaikkia niitä asioita joita haluaisit, koska paino estää b) sairastut / kuolet johonkin liikalihavuuden sivutautiin c) Saatat olla esimerkkinä tyttärellesi josta myös tulee ylipainoinen ja hän sairastuu.

Tiedän, olen ilkeä. Mutta kuulostat tyypiltä, jolle tytär on todella todella tärkeä, ja uskon, että teet oikeat ratkaisut häntä ajatellen.

Minut on leikattu lähes 4 vuotta sitten, tosin minulle tehtiin sleeve, ei ohitusta. Minut leikattiin Tallinnassa, ja pelotti ihan hirveästi lähteä ulkomaille leikkaukseen, mutta tiesin myös, että en voinut jatkaa semmoisena kuin olin. Leikkauksen avulla päääsin eroon 2.tyypin diabeteksesta ja mielialalääkityksestä. Sain elämäni takaisin. Tänä päivänä nautin liikunnasta, pystyn jälleen ajamaan haluammalani moottoripyörällä ja sitomaan omat kengännauhani. Kaikki tämä oli sen riskin arvoinen.

Päivittäisessä elämässä leikkaus näkyy siinä, että annoskokoni on edelleen pieni, joten jos käyn ulkona syömässä joudun usein selittelemään miksi lautaseni ei ole läheskään tyhjä (luulevat aina että ruuassa on jotain vikaa). En voi syödä makaronia/spagettia, enkä juoda olutta ruuan kanssa (pieni lasi viiniä käy). Eli käytännössä päivittäisessä elämässä on vain positiivisia puolia.

Tsemppiä, vaikka pelottaa, ahdistaa, hämmentää, niin usko pois, kyllä se siitä vielä hyväksi muuttuu.

trintilla, kiitos kommentistasi. Et ole ilkeä vaan kerroit faktat.

Tälläkin hetkellä on ollut taas alamäkeä syömisten suhteen ja muutama kilo tullut taas pudotetusta takaisin. Nyt ymmärtää että normaali elämässä mulla ei vaan ole mahdollista pitää painoa ilman apua. Täällä olijat tietävät varmasti mitä tarkoitan. Ja kyllä.. tytär on kaikki kaikessa.

Odottelen tässä nyt aikaa tuolle kirurgin vastaanotolle jossa samalla kertaa myös niellään letku ja kuvaillaan mahaa. Ei vielä ainakaan posti ole tuonut uusia aikoja. Ravitsemusterapeutti arvioi että kahden kuukauden päähän olisi seuraavat toimenpiteet "noin" ja mahdollisesti ennen kesää jo leikkaus. Olen itsekkin miettinyt noita leikkausmuotoja ja yrittänyt etsiä niistä kokemuspohjasta tietoa. Jossain oli että 5 vuoden seurannassa ei merkittävää eroa ollut kummassakaan oliko sleeve vai ohitus. Aion kuunnella toki mitä kirurgi on mieltä, mutta haulaisin näillä näkymin sleeven myös itselle. Siitä on ollut juttua että vitamiinit imeytyisi lähes normaalisti kun suolia ei ohitella. Ja kun jäljelle jätetään osa mahalaukusta joka ei pitäisi enää venyä niin mahaan mahtuu vain vähän.

Voih.. tykkään itsekkin moottoripyöräillä, mutta alkuvuodesta jäin työttömäksi ja rahatilanne ei salli pyörän pitoa nyt niin jouduin yammustani luopumaan. ;( Varmasti hankin heti kun/jos tilanne paranee!

Minulle sleeve on ollut oikea ratkaisu. En ole tarvinnut lisäravinteita (ainakaan labrojen mukaan). Tosin, täytyy muistaa se kääntöpuolikin, että koska kaikki imeytyy mitä syö, niin oma korvienväli on oltava kunnossa.
Sleevattu mahakin venyy, jos sitä venyttää, ei toki ihan yhtä helposti kuin ohitettu. Itse en ole leikkauksen jälkeen syönyt ja juonut yhtäaikaa, toisaalta sikis, että mahtuu riittävästi ruokaa ja toisaalta siksi että maha ei venyisi.
Toki se on venynyt, mutta syön silti edelleen vähemmän kerrallaan kuin muut "normaalikokoiset ihmiset". Jopa herkuttelen joskus Tässä aiak vasta kävin Hesburgerilla, niin jaksan juuri ja juuri 2/4 osaa kerroshampurilaisesta ja 1/2 ranskalaisista, mutta ei mitään juotavaa.
Suurin ongelmani alussa oli oppia lopettamaan syöminen kun oli täysi olo, usein ajattelin, että ei kai se haittaa jos vielä syön tämän yhden haarukallisen, haittaa.
Nykyään osaan lopettaa kun olo on täysi, enkä koe enää huonoa omaatuntoa vaikka lautanen ei ole tyhjä

Tsemppiä isosti, ja juttele tosiaan lääkärin kanssa eri leikkausvaihtoehdoista, kaikissa on puolensa ja puolensa

Kyllä on ollut taas huono fiilis joulun pyhät ja uusvuoskin. Paino kuukaudessa melkein tullut takaisin.. Odottelen vielä aikaa kirurgille ja letkun nielentään. Nyt pelottaa että pääsenkö enää leikkaukseen kun olen sössinyt..
Tämä tuntuu olevan loputon kierre. Kun syö paljon niin väsyttää ja masentaa. Kun väsyttää niin haluaa vaan syödä ja maata.. huoh.. Pakkohan se olisi taas saada tsempattua ennen kirurgi aikaa.

ps: Hyvää alkanutta vuotta kaikille! Toivottavasti parempaa minullekkin.

Jonde, tsemppiä nyt sinne kuitenkin... Tuossa loputtomassa kierteessä meistä lähes jokainen on ollut, emmehän me muuten olisi päätyneet tähän ratkaisuun. Eli älä hetkeäkään luule, että olisit ensimmäinen tai ainoa joka on sässinyt, mokannut, aloittanut uudestaan, mokannut, aloittanut taas uudestaan jne. Ei meistä kukaan mikään superihminen ole. Nyt vain otat itseäsi jälleen niskasta kiinni ja teet parhaasi. Tyttösi tarvitsee sinua edelleen

Hei Jonde,

kovasti tsemppiä! Kyllä se siitä, et ole ainoa, joka on joutunut aloittamaan (useammankin kerran) laihduttamisen alusta.

Terkkuja täältä naapurikunnasta.

Nyt tuli seuraava aika. 29.1 on kirurgille meno. Olisikohan tämä letkunnielentää, en tiedä. Kirurgian poliklinikka 1, opetuspoliklinikan lääkärinvastaanotto? :O (varaa aikaa 1-2 tuntia.) Läpi virtaa outo tunne aina kun jokin aika tulee(mitä mä olen tekemässä..). Sit taas tässä painiessa tajuaa ettei ole enää muuta vaihtoehtoa. Kun laihdutat ja aivot on oikeassa mielentilassa ajattelet: "hitto nyt tä onnistuu, tässä mitään leikkuita tarvita" ja pum!.. jotain tapahtuu ja taas mättää itteensä hevosen annoksia ja kaikkea epäterveellistä ja lihoo. Loppuukohan tää vuoristorata edes leikattuna?

Niin ja hei vaan Pyllerö. Luinkin tuossa sinun ketjuasi läpi ja sinähän oletkin jo pitkällä kohti parempaa elämää! Tsemppiä myös sulle.

Trintilla: olet varmasti oikeassa. Sitä luulee että olen ainoa läski joka ei vaan osaa olla. Mietin usein että onhan meillä jonkinlainen syömishäiriö, ei me muuten oltaisiin lihavia. Pelkään että auttaako leikkaus ns. "ruokaholismiin". Monella se näemmä on toiminut, ehkäpä mullakin.

Henkilökohtaisesti voin sanoa, että se leikkaus ei auta siihen ruokaholismiin, mutta laihtuminen auttaa.

Kyllä mä edelleen haluaisin mättää lautasen täyteen ja syödä itseni ähkyyn, ja mässätä telkkarin ääressä sipsejä. Mutta... mä myös nautin siitä kuinka helppoa on sitoa kengännauhat, kuinka kiva on käyttää tavallisia vaatteita eikä vain mustia puolijoukkuetelttoja, kuinka mukavaa on kun ihmiset ei tuijota yms..

Ite en käy vaa'alla kovin usien, mutta aina jos vaatteet alkaa kiristämään niin korvien välissä on onneksi ne muistikuvat isosta työstä jonka elämä oli kurjaa, ja se saa minut olemaan santsaamatta ja syömällä sohvalla vain mandariinia.

Loppupeleissä leikkaus on vain apukeino ja suurimman muutoksen täytyy tapahtua korvien välissä, mutta itsellä leikkaus onneksi meni myös korvien väliin

Trintilla, olipa hienosti sanottu!

Saas nähdä mitä kirurgi sanoo kun paino on taas mitä on.. Toivon todella ettei vetäisi liinoja kiinni ja toteasi että tää oli tässä. Laihduta ja tuu uudelleen.. Tässä yritellään taas syödä ihmisiksi ettei taas joka kilo tulis takas. Mietin kun näitä ongelmia tosiaan on ollut/on niin toivottavasti leikkaus muuttaisi myös omaa korvieni väliä..

Moi.Olen lukenut palstaa rekisteröimättömänä,mutta nyt oli pakko rekisteröityä,kun luin kirjoituksiasi.
Älä heitä hanskoja tiskiin vaan aktiivisesti vaan eteenpäin kohti tavoitetta!!
Olen 41v.nainen Turun seudulta ja olin syyskuun alussa Virossa vatsalaukun ohituksessa.Päädyin sinne omakustanteisesti,koska työterveyslääkärin lähetteestä huolimatta olin liian"terve"kunnallisen leikkaukseen.Bmi oli 43,5.Odotin 3.5 vuotta ja päätin hoitaa asian itse..enkä ole päivääkään katunut.Olen nyt laihtunut 32 kg ja tasaisesti tippuu sellaista kilon viikkovauhtia.Ihannepainoon on vielä matkaa,mutta en ota paineita.Nyt menee päälle koon 44-46 vaatteet..ennen 56-58.Olo on ihana ja mieli positiivinen.Peilistä katsoo uusi nainen ja palaute on ollut pelkästään hienoa.Olen avoimesti kertonut ratkaisustani.
Toivon sinulle voimia vaan sinnikkäästi mennä eteenpäin,kyllä se palkinto on sen mukainen !!!Elämä saa uuden merkityksen sen myötä,kun kilot karisee.
Ja jos joku miettii leikkausta Virossa,niin minulla on pelkästään positiivista palautetta!!