Kuinka puolisonne suhtautuu / suhtautui?

No niin. Miten teidän perhe ja puoliso on suhtautunut asiaan, kun oletta alkanut suunnitella leikkausta?
Minä jotenkin arvasin, että negatiivista tulee mulle. Herran mielestä minun vain pitää lopettaa syöminen, eikä syödä työpaikalla. Hänen mielestään on silkkaa tuhlausta edes ajatella leikkausta, varsinkaan jossain yksityisellä. Toki sanoin, että samaan syssyyn voi varmasti miettiä kenen takia haluan laihduttaa, sillä oma hyvinvointihan ei voi olla se syy... Ja niinpä tuli selväksi että niinhän se mieskin toki ajattelee, syy ei voi olla muualla kuin vieraissa miehissä. HUoh. 9 vuotta uskollisesti olen kuunnellut vittuilua, ja jopa viime syksynä huutanut ukolle, että kuinka lihavaksi minun täytyy tulla, että hän lopettaa epäilyt työpaikalla olevasta suhteesta (jota ei siis ole, ei ole ollut, eikä tule...) Just nyt tekis mieli itkeä epätoivoa....

Heit ukkoas klapil jos noin typerä on. Anteeks   . Mulla mies ei koskaan ole sanonut mun painostani ja aina on kannustanut kun olen jollakin dieetillä ollut. Tietysti hän alussa ajatteli et jos sattuu jotakin kun meen tuttava meinas kuolla tähän toimenpiteeseen. Kokoajan on kannustanut ja ollut tukena. Samoin kuin koko perhe. Ja ne harvat ystävät jotka tietää. Tsemppiä, siunhan elämästä on kyse ja terveydestä. Mene projekti läpi vaan ja nauti kun läski lähtee teille tietymättömille. Ei tämä mikään oikotie onneen ole , mutta mulle ainakis se ainoa tapa päästä läskeistä eroon. Enkä ole katunut.

MatamiMimmi! Olen itse ollut omalla tavallani hyvin vaikeassa suhteessa, joka on päättynyt. Syyt oli erilaisia, mutta kuitenkin. Kannustan sinua tekemään ratkaisun terveellä itsekkyydellä vain oman itsesi vuoksi, koska mustasukkaisuus on sellainen "sairaus", että olit millainen tai minkäkokoinen tahansa, se ei tilannetta muuta miksikään. Oman kipeän suhteeni vuoksi oivalsin hyvin vahvasti, että mulla on vain tämä yksi elämä, eikä kannata antaa sen valua hukkaan itseltä. Toivon, että saatte asiassa yhteisymmärryksen ja kannustan sinua kaikesta huolimatta pitämään omasta ajatuksestasi kiinni.

Itse elän tällä hetkellä yksin, joten ihan vierestä ei tarvitse oottaa kommenttia puolesta eikä vastaan. Äidilleni en ole puhunut enää asian etenemisestä mitään, koska alkuvaiheen hyväksymisen jälkeen hän näki jonkun dokumentin, jossa kerrottiin juuri näistä komplikaatioista ja siitä, kuinka jotkut on kuolleet leikkauksessa tai sen jälkeen komplikaatioihin. Silloin äiti oli siskolleni sanonut, että ei halua mun menevän leikkaukseen. Mulle itselleni ei ole asiasta puhunut. Ymmärrän kyllä, että äitinä hän pelkää mun puolesta. Sisko tukee, samoin ystävät.

Mulla äiti tietää, ja kanustaa. On ollut huolissaan minun laihdutus-lihomiskierteestä, ja oli jopa niin valveutunut että minulle sanoi OYSsin jonojen lyhentymisestä.

Mutta sinnillä eteenpäin. Muutamalle kaverille/ ystävälle olen sanonut asiasta, että suunnittelen. Pelkään, että kun lörppäsuu olen, niin huutelen asiasta liikaa, vaikka mitään varmaa ei olekaan, mihinkään suuntaan.

Mies oli ensin sitä mieltä että ei missään nimessä, kyllä se luonnollisin keinoin lähtee ja jos leikkaukseen menen niin ero tulee. No leikkauksessa olen käynyt ja yhdessä vielä ollaan. Tukenutkin jopa on.

MatamiMimmille sanoisin että pidä pääsi, se ukko sen kestää tai ei, niin se kestäisi ihan minkä tahansa muun muutoksen. Tässä on kuitenkin kyse sinun hyvinvoinnistasi, niin henkisesti kuin fyysisesti ja kuka lie paras tekemään sen päätöksen kuin sinä itse =) tsemppiä

totesin miehelleni kun kertoi pelkäävänsä että jos sattuu jotain, Jos on tarkoitettu että jotakin tapahtuu niin se tapahtuu missä vaan. Että en voi elää ja tehdä päätöksiä sen mukaan jos jotakin tapahtuu. Mutta ymmärsin kyllä hänen pelkonsakin. Ja kerroin ja näytin kuinka hyviä tuloksia on tullut ja kuinka vähän niitä epäonnistumisia on loppujenlopuksi ollut. Totesit Tötterö ihan oikein: meillä on vain tämä yksi elämä ja se pitäisi mielestäni elää niin että on hyvä olla. Silloin on myöskin läheisten hyvä olla. En ymmärrä miksi toisilla on pelko jos toinen laihtuu niin hakee vierasta. Jos parisuhteessa on kaikki suhtkohtalaisen hyvin, niin ei sillon lähe vieraisiin. Luulisi että olisi ylpeä kun kulkee hoikan kauniin vaimon rinnalla ja vaimo voi hyvin. Tsemppiä, nauttikaa elämästä ja hyvistä päätöksistä.   

Hyvin on kaikki suhtautuneet joille olen kertonut. Mies ollut tukena koko ajan ja sanoo jopa olevansa ylpeä kun moiseen hommaan uskaltauduin. Kerran pikku kaljoissaan lupasi maksaa tissileikkauksenkin jos kovin alkavat roikkumaan  
Aikuisia tyttäriä vähän vissiin jännitti, sisko myös tiesi etukäteen, mutta kaikki tosiaan ainakin mulle olleet positiivisia. Samoin kaikki joille olen nyt leikkauksen jälkeen asiasta kertonut (lähinnä työpaikalla)

Onneksi mulla mies on ollu kannustava kokoajan ja tukenut matkalla. Ensimmäisen kerran kun aloin puhumaan aiheesta, meinasi, että kaihan aikuinen nainen itse tietää mitä haluaa. Olen siis ollut lihava koko meidän yhteiselon ajan, joten paino ei ole ollut mikään ongelma, muualla kuin mun omassa pienessä päässäni.   
Tsemppiä MatamiMimmi, huolehdi ensimmäisenä omasta hyvin voinnista. Pidemmän päälle se on kaikkein tärkeintä  

Minun mieskin on mustasukkaisuuteen taipuvainen, joten tiedän miten helvetillistä se voi olla. Painostanikin on riidoissa mulle sanonut pahasti - toisaalta olen myös itse suutuspäissäni sanonut paljon mikä olisi voinut jäädä sanomatta.

Leikkauksen suhteen onkin ukko-kulta ollut sitten erittäin kannustava ja sanonut useaan kertaan, että olen tehnyt rohkean teon. Myös poikani ovat tienneet leikkauksesta hyvin alkuajoista lähtien ja tukeneet minua omalla tavallaan. Mutta kyllä minua pelotti sanoa ääneen läheisille, että leikkausta harkitsin. Siinä vaiheessa kun oli asia vielä itsellekin epäselvä ja uusi.

Tsemppiä MatamiMimmi, mieti itseäsi ja toimi kuten hyvältä tuntuu. Jos miehesi ei kestä laihtumistasi, se on hänen ongelma, ei sinun.

Aika yllättäviä kommentteja tullut kavereilta.. Ei he niitä oo pahalla sanonut ja leikillään mutta silti se vaa laitto miettimään. Moni pelkää et mä en ole enää minä jos olen kooltani pienempi.. Se yllätti mutta samalla laittoi miettimään et muutunkohan mä persoonana kun laihdun? Pitää pyrkiä siihen et en:D

Mies ei oikein ole kommentoinut mitään se kummempaa.. Tainnut vaan sanoa et itse ei moiseen lähtis, mutta eipä se päivääkään ole mun saappaissa kulkenut. Mitään negatiivistä ei oo sanonu mun olemuksesta koskaan. Tukeni haen kyllä mun äidiltä, tädiltä ja pikkuserkulta. Ne on kaikki leikattuja 4v sisään. He tietää mistä on kyse.

Mun mies oli tosi kannustava pari vuotta sitten kun ekan kerran asiasta puhuin, ja leikkauksen silloin lykkäännyttyä raskauden takia asia vaan unohdettiin agendasta. Nyt sitten otin asian jälleen esiin ja mies oli ihan yhtä kannustava :)Nyt sitten lähempänä leikkausta on vähän meinannut alkaa nieleskelemään siitä syystä kun tajusi että häneltä vaatii myös aika lailla ponnisteluja ehkä tuo minun toipumisvaihe kun meillä on 1-vuotias lapsi.. Mutta se on vaan hänen tapansa, ei se mitään suurempaa tarkoita eikä hän sitä mieltä nyt tietenkään ole että koko leikkaus pitäisi siitä syystä perua
Ai Chrissylläkin on noin monta leikattua lähipiirissä :)Mulla on kans sleeveleikattu äiti ja GBP-leikatut sisko ja serkku.

Mun ex mies oli vähän ristiriitaisella mielellä.. Kovasti kyllä yritti tsempata ja ymmärtää, mutta aina itselle jäi sellainen olo että "tarkoittikohan tuo nyt oikeasti tuota...?" Leikkauksen jälkeen miehelle taisi tulla aika kova pettymys kun en ensimmäisenä päivänä leikkauksen jälkeen ollut muuttunut ihan eri ihmiseksi, hän kun sitä tuntui niin kovasti odottavan.. No, menneen talven lumia. Nykyinen mies ymmärtää ja tukee mua ihan mielettömästi! Huolehtii kovasti että muistan syödä, ja syömisen jälkeen kyselee kovasti että onko kaikki hyvin ja enhän syönyt liian nopeasti tai muuta vastaavaa. Jos välillä pukkaa dumppaamaan niin halailee ja silittelee ja hoivaa. <3 Hänen kanssaan ollaan jopa pistetty mun vaatekaappi ja kenkähyllyt ihan täysin uusiksi vaikka ollaan köyhiä kun toinen opiskelee ja toinen on työtön. Ihana on hän. <3

Nostanpa tätä vanhaa viestiketjua vähän ylemmäs

Meillä mies oli alkuun epäileväinen, yritti ympäripuhua etten menisi koko leikkaukseen..tämä siis ihan alussa. Selvisikin hyvin äkkiä että kaikki se epävarmuus johtui pelosta. ''Mitä jos sulle sattuu jotain??'' ''Jos sä kuolet siihen leikkauspöydälle'' ''Koitetaan yhdessä ensiks täällä kotona ja jos epäonnistut, mene sitten siihen leikkaukseen''. Tätä päänkääntämistä jatkui kunnes menin ensimmäiselle ravintoterapiakäynnille ja sain sieltä lehtisiä ja paljon uutta infoa kotiin vietäväksi sekä miehelle näytettäväksi.
Nykyään kun on tämä ENEkuuri jo melkein loppusuoralla, mies on ollut isoin tuki täällä kotona, en tiedä miten olisin jaksanut/kestänyt heikkoina hetkinä ilman häntä...sekä ilman lasteni tukea!

Minä en kertonut leikkauksesta kuin yhdelle ystävälleni, lähimmälle esimiehelleni ja sitten tyttärelle viikkoa ennen leikkausta. Muille läheisille ja yhdelle ystävälle kerroin vasta leikkauksen jälkeen, työkavereille sanoin että olin eräässä toimenpiteessä, en kertonut missä koska se ei heille kuulu. Ajattelin, että päätös oli vain ja ainoastaan minun enkä halunnut muilta kuulla kommentteja ja yritystä muuttaa päätöstäni... Ehkä olisi sanottu, mitä varten menen leikkaukseen kun olin jo saanut pudotettua ennen leikkausta 30 kg. Menin leikkaukseen oman itseni vuoksi, haluan elää loppuelämäni mahdollisimman hyvää elämää liikkuen ja nauttien, en polvikivuista kärsien ja mahdollisesti diabeteksen, verenpainetaudin ja muiden tules-vaivojen kurimuksessa ja myös sen vuoksi, että aikuisilla lapsillani olisi äiti mahdollisimman pitkään ja mahdollisilla tulevilla lastenlapsilla mummi. Leikkaus ei pelottanut, edellisenä iltana hetken mietin mihin olen menossa, mutta leikkausaamuna en edes ottanut rauhoittavaa lääkettä vaan kävelin itse leikkaussaliin. Tämä oli elämäni parhaimpia päätöksiä!
En ole kokenut jääneeni mistään paitsi leikkauksen jälkeen, päinvastoin elämäni tuntuu nyt paljon energisemmältä ja jaksavammalta kevyemmässä olotilassani, joka on nyt 41,6 kg vähemmän kuin puolitoista vuotta sitten. Leikkaus oli 4 kk sitten.
Kommentteja olen kuullut positiivisia, olen kuulema upean näköinen Mutta on myös sanottu, että älä enää laihduta, kohta häviät kokonaan... liekö tämä sitä kateutta... Koska enhän minä vielä 76,8 kg:n painoisena häviä vielä minnekään, enkä vielä 20 kg tästä kevyempänäkään minnekään häviä... Tavoite kuitenkin on maltillisempi, tuonne 70 kg:n paikkeille. Nämä kommentit lähinnä huvittavat. Toisaalta nuo "upea" luonnehdinnat tietenkin tuntuvat mukavilta, mutta myös keljuttaa että enkö muka ollut upea yli 40 kg painavampana! En varmaan... enhän itsekään viihtynyt siinä painossa, piilouduin mustiin ja harmaisiin vaatteisiin, oli telttavaatteita ja kaikkea väljää jolla sai piilotettua makkaroita ja itseään... Nyt on ihana pukeutua värikkäisiin vaatteisiin Tyttäreni kannustaa pukeutumaan myös enemmän vartalonmyötäisiin kuin löysiin vaatteisiin.
Omasta mielestäni en luonteeltani ole muuttunut mitenkään, olen samanlainen kuin ennenkin, yhtä puhelias ja avoin... paitsi tuossa leikkauksesta kertomisessa...
Tässä tällaista, ei ihan vastausta kysymykseen, mutta jospa tämä jollekin valottaa miettimään leikkausta omalta kohdaltaan.

Leikkauspäivä lähenee minulla. Eneily siis menossa. Ei ole ottanut enää puheeksi koko leikkausta. Tuhisee vain kiukkuaan ilmeisesti, kun olen irtisanoutunut eneilyn ajaksi ruuanlaitosta Hittooks mie isoa miestä passaan, osaa itekki. Mulla ku kuitenki tekis mieli napsia sitä ja tätä ja tuota kun ruokaa teen tms.

Mutta en minä kuvittele ettei jossain vaiheessa taas jotain tulisi....

Nyt se tuli. Vittuilu.

"Miten on, tarjoaako teidän firma sulle dietin aikanakin syömiset?"
- Joo otan salaattia ja kasviksia kun niitä tarjolla, ja jos ei ole niin mulla on omat eväät eli kasvishöttö ja pussi ruuat.

On kuulemma nähnyt että pelkän käsilaukun kanssa menen... No eipä ne pussit paljon tilaa vie...

"Mitenkähän sun onnistuu sitten syödä jatkuvasti leikkauksen jälkeen, ihmettelen vain miten se missään töissä onnistuu...."
-No ei ole herran ongelma joten ei tarvitse päätään vaivata, tuo lienee minun ja työpaikkani välinen "ongelma"...

Kysyin myös mistä hän on noin kovin huolissaan. Ei kuulema mistään. Leikkaukseen voi kuolla. Tokaisin, että sittenpä kuolen saatana.

Näin kannustavaa. Ja tiedän että tulee olemaan vielä paljon paskaa. Sitten KUN alkaa tuloksia näkyä.... kuinkahan jaksan....

Onko teillä ollut tuollaista "vittuilu" ongelmaa ennen leikkausasiaakin? Kuulosti jotenkin siltä että tämä puolison vittuilu ei tullut mitenkään uutena asiana?

Mun mielestä tuo liittyy enemmän ainakin siihen pelkoon että mitä jos jotain kuitenkin sattuu. On meilläkin välillä saanut kuulla jotain, mutta olen ohittanut olan kohautuksilla tai sitten jos on ollut paha päivä olen sanonut suoraan ettei nyt hei jaksa. Näin siis meillä, mies tavallaan saattaa heitellä jotain juttuja mutta hänen kohdallaan olen huomannut että sen taakse kätkeytyy huoli siitä että mulle sattuu jotain ja hän ikäänkuin yrittää kokeilla kepillä jäätä että minä kenties lohduttaisin häntä tai peruisin koko jutun.
Niin ja siis mies on suuri(n) tuki koko tässä ruljanssissa ollut mutta aina välillä huomaa että hän on myös huolissaan.

Joo siis mie mietin kans tuota että oisko mahis että toinen ei osaa ulosantaa omaa huoltaan, mutta jos on kovinkin tuttu juttu tuo vittuilu niin kyllä siinä silloin on kyse jostain muusta.. Omassa entisessä parisuhteessa toistui tuollainen sama skaala.

Kyllä, jo lähes joka toinen viikonloppu (kun on minun työviikonloppu) on enemmän sääntö kuin poikkeus, että siitä vittuillaan. Kun en ole kotona, kun "pidän hauskaa" töissä. Hauskanpito on sitä, että noin kerran kaks vuodessa käydään elokuvissa, noin kerran kuukaudessa tai kahdessa käydään mökillä nuorten kanssa saunomassa ja makkaranpaistossa, joskus käydään vaateostoksilla ihan lähikaupungin Halpahallissa tms. Mieheni ei siis kestä sitä, että työni ei ole fyysistä, vaan enemmän henkistä.

Toki voi olla huoltakin, mutta uutta tämä vittuilu ei suinkaan ole.
Se vain muuttaa muotoaan. Epävarma kaiketi itsestään, ja minussa kun itsevarmuutta riittää. Mutta, joskus se täyttyy se mittakuppi...

Joillakin miehillä se pään aukominen liittyy myös siihen leikkauksen jälkeiseen muutokseen mikä tapahtuu puolisossa, siis silloin kun puoliso alkaa laihtumaan ja tulemaan varmemmaksi itsestään sekä rohkeammaksi JA tietoiseksi siitä että mm. ulkonainen kauneus alkaa näkymään myös muiden silmiin. Pystyykö mieheltäsi kysymään miksi hän kohtelee sua noin? Itse olen sen verran tuittupäinen suuttuessa että saatan kysyä hyvinkin äkkiä mieheltä että mikä sillä viiraa päässä kun ja jos pitää olla ilkeä.

Tuittupää se täälläkin ukko sanoo siinä vaiheessa aina että ei hän vittuile,tai ole ilkeä hän puhuu totuuksia. On joskus sanonut jälkeen, että hän tarkkaan harkitsee mitä sanoo loukatakseen....

Oho, että oikein harkitsee
No ei kyllä kuulosta kovin mukavalta sellainen