"Uusi"minä,vanhat ystävät&tutut ynnä sosiaaliset suhteet...

Selaillessani näitä keskusteluja en nuuskimisestani huolimati löytänyt tästä aiheesta topic:ia..

Eli tämmönen juttu,joka on ainakin allekirjoittaneen mielessä kovasti pyörinnyt..Miten teidän perheenjäsenet,ystävät ja tutut ovat suhtautuneet teidän muuttuneeseen habitukseen,ja miten se on vaikuttanut teihin?

Ovatko jotkut ihmissuhteet katkenneet muutoksen vuoksi?

Itse laihduin puolessatoista vuodessa 174-kiloisesta 81-kiloiseksi.Vanhempani,etenkin isäni oli loistavana tukena painonpudotusmatkalla,oikeasti kiinnostunut ja kannustava.Samoin ystävätär,samanikäinen ja tyttären kummi.Toinen ystävätär myös kannustavana "kilokummina",otettiin yhdessä kuukausittain kuvia mun laihdutusprojektin edistymisestä.
Ex-mieheni taas rupesi haukkumaan anorektiseksi ,kun paino oli sadan kilon korvilla..
Siis se oli jo ex,ennen projektin alkua .Nykyisen miehen tapasin kanssa tuossa sadan kilon korvilla-ja kerroin aika pian GBP-tarinani.(Herra rupesi ihmettelemään,miksen syö hänen tekemiään herkkuja kuin näykkimällä..ja oli jo pahoittanut mielensä kun ei kelpaa..! =) )

Eniten kuitenkin satuttaa muutos parissa ystävättäressä-

Ystävätär nro 1
Entinen koulukaveri,ja hyvin läheinen muutenkin-käyty tanssimassa yhdessä koko tän ajan,tunnettu 4 vuotta ennen laihtumista.Katkaisi välit sähköpostin välityksellä.Sanoi että olen muuttunut"liikaa".Olen liian puhelias,liian "flirtti"..hmmm jne..En"oma itseni".
Siinä sitten on turha selitellä,että nyt mä v a s t a oma itseni olenkin..Joten vuoteen ei olla oltu yhteydessä.Välillä on ikävä sitä mitä meillä oli.Välillä on katkeruutta,ratsastiko tämä"ystävä" vain mun fyysisellä ja henkisellä h u o n o l l a voinnilla?
Sai sitten kokea olevansa parempi ihminen?

Ja ei sitten kestänyt kun seinäruusu puhkesi kukkaan?

Ystävätär nro 2 oli myös oma lukunsa.Katkais välit jo ENE:ly vaiheessani..Syy-ei usko!elimistöä radikaalisti muuttaviin leikkauksiin..
Jos on tullut ylipainoa,se pitää ihan itse laihduttaa..hänkin oli laihtunut IHAN ITSE -20kg..karppaamalla.Karppauksesta tulikin sitten runsaastui ylistystä,saarnaa ja mainospuhetta..No joo,karppasin itsekkin eneilyn ja leikkauseen pääsyn välisen ajan,ja -13kg lähti.Että ei ole musta huono juttu.Paitsi,jos muuttuu tuollaiseksi melkein uskonnon kaltaiseksi toiminnaksi.
Joo.... ja melkeen 100kg ylikuorma on toki sama kuin 20 ylikiloa..Hmh.

Onko kellään muilla samanlaisia kokemuksia?Miten on lähipiiri suhtautunut?
Ja tuleeko vaikkapa naapureilta/puolitutuilta palautetta?
Mua ei jossain vaiheessa jätetty rapussa,paikallisdösässä ja lähikaupassa rauhaan..
Ihmettelyä ja mun"salaisuuden"utelua.
Nyt ovat kai jo tottuneet!

Heippa!

Mielettömän paljon oot pienentynyt, onnittelut siitä. Voi kun jonain päivänä itsekin näyttäis tuolta

Itsellä leikkaus on nyt keväällä edessä ja tosiaan kaikenlaisia kommentteja sitä on lähipiiristä kuullut. Välejä ei ole kukaan toistaiseksi ainakaan rikkonut, mutta kauhisteltu on. Huvittuneena olen myös kuunnellut, kun ihmiset puhuu kuinka viisi kiloa on lähtenyt sieltä tai kymmenen täältä, että kyllä se siitä kun liikkuu ja katsoo mitä syö. Niinpä niin. Välillä olen vastannut, että joo, katson todella tarkkaan mitä syön, kun syön silmillänikin:)

Painoa mulla on mielettömät 142, pituutta 168, enkä ole montaa kiloa onnistunut nyt pudottamaan. Onneksi mulla on hiukan aikaa vielä karistaa edes muutama, silti jokseenkin saamaton olo vaivaa. Usko kyllä on kovassa ja innoissani odotan, josko omallakin kohdalla operaatio toimisi yhtä hyvin kuin sinulla.

Innostuin kirjoittelemaan nyt muuten vaan, vaikka varsinaiseen kysymykseesi mulla ei ollutkaan kauheasti kommentoitavaa. Huomasin, että oot myös Helsingistä ja melkeen saman ikäinen. Olisi kiva jutella ja vaihtaa ajatuksia aiheesta


Terkuin, Aino

sellaisia ihmiset on, kateellisia. Ja varmaan on totta tuo, mitä ekan ystävän kohdalla mietit. Eli jotkut hakeutuu itseään vanhempien/ rumempien / lihavempien seuraan näyttääkseen itse paremmalta. Muistan itsekin nuorempana, joskus alle nelikymppisesä, olleeni kysyttyä seuraa tansseihin. Saihan nämä "ystävät" tuntea olevansa haluttua tanssiseuraa kun saivat verrata minuun, seinäruusuun. Onneksi huomasin jutun ajoissa ja aloin käydä tansseissa mieluummin yksikseni jos mieli teki.

Nyt uskon läheisten olevan tyytyväisiä jos ja kun leikkuuseen pääsen ja tuloksia tulee. Vielä en ole kertonut muille kuin miehelleni, enkä tiedä kerronkokaan ennenkuin joku kysyy. Jos silloinkaan

Mulla ei myöskään ole asiasta kokemusta, koska leikkaus on vasta edessäpäin, mutta olen miettinyt sitä. Tähän mennessä ainoastaan mies tietää tästä projektista ja tulevasta leikkauksesta ja yksi ystävä sen verran että olen käynyt ravitsemusterapeutilla koska haluan apua painonpudotukseen koska yksin en siihen pysty. Tällä hetkellä ajatuksena on etten kerrokaan leikkauksesta muille kuin miehelle koska valitettavasti meidän kaveripiirissä on tapana vatvoa muiden asioita Koitan sitten aikanaan keksiä jonkin muun syyn jos paino putoaa nopeasti

Minä en ole leikkauksesta kertonut kovinkaan monelle. Uutta ulkomuotoani ei ole vielä vanhat tutut nähneet koska olen ollut poissa maasta melkein kaiken ajan leikkauksen jälkeen... katsotaan puolen vuoden kuluttua, että mitä tapahtuu...

Itsellä huonoin kokemust tuli omalta äidiltä, hän kyllä ymmärtää ja tukee (omien sanojensa mukaan) mutta ei halua minun kertovan leikkurista miehellensä, koska hän ei ymmärtäisi... eli ei halua selitellä minun tekemisiäni miehelleensä... se siitä ymmärryksestä ja tukemisesta.

Itsellä vanhemmat kannustaneet ja tuntuu et muut ovat kyllä kateellisia. Vanhat tutut ketkä tietää et on tippunut painoa ovat yllättyneet. Onhan myös tullut enempi muita ihmissuhteita.

Mulla yksi harvakseltaan nänhyt naapurinisäntä kävi onnittelemassa isäntää, kun on "vaihtanut uudempaan ja ehompaan emäntään"... Seisoin vieressä ja tuumasin että joopa joo... Naapuria vietiin vauhdilla, kun selvisi, että emäntä ei olekaan vaihtunut.

Hupaisinta ehkä on nuo teini-ikäisen poikani kaverit. Katsovat hyvinkin pitkään, kun pyyhkäisen lantiomallin farkuissa kaupassa, osa ehotellut lähempääkin tuttavuutta kun ei ole mua tunnistanut. Mitä vasta pojannaskalille, jolle oot vaihtanut itse joskus vaippojakin???

Pikkusiskoni "kärsii" ehkä eniten. Meidät sekoitetaan useamman ihmisen toimesta. Välillä jutut naurattaa, välillä ottaa oikein päähän...

Minäkin olen tätä asiaa miettinyt.

Tätä asiaa olen myös miettinyt paljon ( niinku kaikkee mahdollista, joka liittyy mahdolliseen leikkaukseen )... olen kertonut ensimmäisenä mun parhaalle kaverille, joka on myös leikattu ja isännälle kerroin siinä kohtaa kun tuli kutsu... odotin, että isäntä olis kysyny jotain tai edes kommentoinut, mutta ei sanonu mitään (kaveri sitä mieltä, että ei taida isäntä osata sanoo mitään tai kysyä), joten päätin,että lääkärissä käynnin jälkeen täytyy keskustella asiasta lisää
muille en ole kertonu, enkä ole edes aatellu kertoo tässä vaiheessa... tässä on itselläkin niin paljon pureskeltavaa

En haluaisi millään tavalla yleistää, mutta tässä lajissa naiset tuntuu kyllä olevan paljon kateellisempia kuin miehet. Ja naiset nimenomaan toiselle naiselle. Minä en ole kuullut keneltäkään pienintäkään negatiivista juttua mun muodonmuutoksesta ja kavereita on niin naisia kuin miehiäkin. Toisille olen kertonut leikkauskesta, toisille en ole. Mutta kukaan ei ole missään vaiheessa ollut minulle kateellinen tai kyseenalaistanut leikkauspäätöstäni. Päinvastoin, moni on sanonut että olen ollut todella rohkea ja päättäväinen kun olen näin tehnyt. Kaikki ovat olleet iloisia mun puolesta. Ja kaikki ovat ymmärtäneet että leikkaus ei sinänsä ole mikään helppo tai oikotie onneen.

En haluaisi millään tavalla yleistää, mutta tässä lajissa naiset tuntuu kyllä olevan paljon kateellisempia kuin miehet.

TässäKIN

Minulla muutama kaveri on "jättänyt" minut nyt kun en ole enää se "ruma sisko". Eli selkeesti olin vaan oman egon parantelukaveri.

Sit on sellasia tuttuja jotka eivät aiemmin ole olleet mitenkään kiinnostuneita mun seurasta, ja nyt ovat sitten hakeutuneet seuraan tai miespuolinen jopa yrittänyt iskeä. Yök. Jos ennen ei ole kelvannut ja nyt kelpais niin kovin on ulkokultaista. Sama ihminen edelleen olen kuitenkin.

Mut parhaat kaverit on aina kavereita, olenpa sit minkä kokoinen vaan.

Kimby, niinhän se tuppaa olemaan että nainen on naiselle susi.

Itse en vielä osaa sanoa mitään tästä että jättääkö kaverit vai ei, oikeastaan kaikki kaverit tietää että leikkaus on tulossa ja kaikki ovat olleet kyllä kannustavia. saa nähä

Minulla on kaveri joka esittää elävänsä minun elämää ja laihduttavansa itseänsä samalla lailla kuten minä leikkauksen jälkeen.

hän tietää että minut on leikattu ja että minun elämä ei enään ole kuten ennen.

silti hän piinaa minua esittämällä että laihtuu lähes nopeampaa kun minä.

en jaksa selittää asiaa kunnolla mutta oman henkisen hyvin vointini takia olen kovilla monessa asiassa.

mieheni ei käsitä minkä laista minun elämä on leikkauksen jälkeen alussa hän epäili että singutan mahani pilalle joka oli hyvin raskasta ikaa minulle kun itse tiesin että niin en tee nyt sitten joskus epäilen itse että singutan mahani pilalle.

kummallista on se että ne jotka tietävät että minut on leikattu vertaavat minua muihin leikattuihin paikkakunnallani ja sanovat että laihdutpa sinä hitaasti ystäväni laihtui leikkauksen jälkeen kahdessa kuukaudessa 40 kg tai minun ystävä puolessa vuodessa 60 kg

tai kysellään oletko laihtunut

vertais tukea on vaikea saada täällä missä asun olen turhaan yrittänyt keskustella mieheni kanssa siitä että käsittääkö hän minkä laista elämäni on nyt leikkauksen jälkeen ja käsittääkö hän mitä minulle on tehty aiheesta tulee aina vain riita en käsitä miksi

kärsin kovasti masennuskausista monenkin asian vuoksi joka liittyy leikkaukseen eli olen henkisesti hieman rikki vaikka nautin täysin siitä että laihdun mutta kun ei ole sitä tukea ei ole ketään ystävää joka olisi tukena jonka kanssa jakaa asioita olen aivan yksin.

myös siksin kun pelkään oman terveyteni puolesta ja siitä että teenkö yhtään mitään oikein koskaan. se että voi tulla anemia ahditstaa ja ylipäätänsä elämä ahdistaa nyt.

ihmiset jotka on huolissaan minusta ahditsaa ihan kuin olisin nyt jotenkin vajaa tai sairas.

mutta semmosta elämä vain on. vaikka painoa jo pudonnut 27 kg niin tunnen itseni yksinäiseksi kaikin puolin tässä elämässä.

Pikaisesti vastaan että kukaan ei varmasti ole laihtunut 40 kg 2 kuukaudessa saatikka 60 kg puolessa vuodessa. Yleensä nää isoimmat pudotukset on n. 60 kg vuodessa, mutta silloinkin lähtökohta pitää olla yli 150kg. Ei kannata kuunella tuollaista paskapuhetta.

Kateellisten panettelua sanon minä. Niillä on vain tarve päteä ja polkea, jätä omaan arvoonsa tuollaiset.

Ja tällä palstalla saa avautua, ja täältä saa sitä vertaistukea. Kirjoittele tänne kaikkea mikä painaa mieltä, täällä kyllä kuunnellaan jos ei muualla. Tänne saa kirjoittaa vaikka 10 kertaa päivässä jos se helpottaa

Uusi elämä voi olla pelottava myös niille läheisille. Niitäkin tapauksia kun on, että laihtumisen myötä on itsetunto kohonnut ja on huomattu olevansa huonossa parisuhteessa. Ja sitten uuden itstunnon kanssa on lähdetty elämään omaa elämää... Joten jonkun puoliso saattaa pelätä sitäkin, etät jos tuo nyt laihtuu niin kiinnostuuko muut siitä ja jättääkö se minut. Ja se saattaa purkautua juuri sillä tavalla, että alitajuisesti yritettän toisen laihtumista estää. Ja siihen taas ei auta muu kuin keskustelu...

tämmöistä tajunnan virtaa tällä kertaa

Kiitos vastauksita. pakko avautua puolisoni yllätti minut sittenkin mukavasti eilen jo kun tuli kotia kertomalla että tietää kyllä minun elämästä paljon ja on ottanut jopa selville minulle sopivia ruokia ja haluaa omalla osallansa edes auttaa laihtumistani terveelisesti ja että toivoo jopa sitä että paranen Diabettes 2:sesta mutta osasipa sievästi varoittaa että siitä ei välttämättä parane ikinä vaikka laihtuisi voi että tuli hyvä mieli

juu ymmärrän kyllä että niin sanottu kaveri/ystäväni ihan vain piruilee minulle minun laihtumisesta koska on itse niin pohjattoman kateellinen siitä tosia asiasta että viimeinkin voin toteuttaa unelmani ja haaveilla siitä että saavutan jonain päivänä oikeasti oman tavoite painoni.

päätin että noudatan ravintoterapeutin ohjeita jotta teen oikein oman itseni vuoksi.

ja yritän nauttia elämästä ja käyn tänne kertomassa jos jokin leikkaukseen liittyvä asia alkaa ahdistaa kiitos teille kaikille.

Diabateksestä ei parana koskaan, se on fakta. Mutta lääkkeistä voi 2.tyypin diabeetikko päästä eroon. Minulla oli metformiini hoito 2.tyypin diabetekeseen mutta leikkauksen jälkeen en ole yhtäkään tablettia syönyt ja sokerit on kohdillaan. Eli esim. aamu sokerit on aina alle 6.

Hei Satu!

Onpas sulla ikävä kaveri.
Toivottavasti miehesi osaa tukea nyt paremmin sinua, kun pääsi alkuun. :sunny:

Mä en ole huomannut että läheisten ihmisten tai ystävien suhtautuminen minuun olisi muuttunut. Ei ole katkennut suhteet keneenkään. Monet tietävät leikkauksesta, mutta monet eivät.

Minusta on luonnollista että sairaalloisen lihavana esim. miehet eivät ole kokeneet minua niin kiinnostavaksi kuin nyt hoikempana. Sama pätee minuun, en viehäty hyvin ylipainoisista miehistä. Tosin oma mieheni on aika lailla ylipainoinen eikä se tietysti haittaa, enkä sitä edes varmaan näe. Rakkaus sokaisee Että minusta "kun en kelvannut lihavanakaan niin en varmana sitten hoikkana itse kiinnostu" on vähän siihen "kostoon" kiinni jäämistä.

Ihminen ja elämä ei muutu merkittävästi vain siksi että laihtuu. Toisten ihmisten suhtautuminen muuttuu kyllä ja monet asiat helpommiksi (työelämän hyväksyntä ym.). Se voi myös masentaa että laihtuminen josta aina haaveili ei muuta meitä sen paremmaksi ihmiseksi, esim. sohvaperuna voi olla sohvaperuna, painoi sitten 150 kg tai 70 kiloa.

Kun vihdoin laittaa itsensä etusijalle, sitä monet laittavat muitakin asioita elämässään uusiksi, epätyydyttävät parisuhteet, työpaikan vaihdos, merkittävä elämän muutos esim. Se on hyvä minusta, sillä moni lihava on aiemmin syömisellä jättänyt ne pettymyksen tunteet tuntematta ja tyytynyt vähempään kuin hyvään elämään.

Ystävät eivät jaksa jatkuvaa laihtumiskeskustelua, siksi kannattaa turvautua vertaistukeen, koska vain toinen lihavuusleikattu voi täysin ymmärtää toista ja niitä tunteita ja tuskia joita tällä matkalla on.

Tsemppiä, päästäkää irti katkeruudesta ja kateudesta, katsokaa eteenpäin. Silloin pääsette nauttimaan elämästä

Lyltsy kirjoitit asiaa. Oikein mukavia keväitä . Eihän toista ymmärrä jollet ole itse sitä asiaa kokenut.

noniin aivan eipä tietty siistä diabetteksesta parane minä en oo saanut lääkkeitäkään viellä pois kun sokerit nousee muuten avaruuteen asti jos en niitä ota tai laskevat niin alas että heikompaa huimaa.

minä niin kovin innolla haaveilen omasta tavoite painostani ja tulevast kesästä ja siitä että pääsen pyöräilemään nauttimaan kesästä vaan kun se sohva riivaa viellä ja houkuttaa laiskotelemaan onneksi perhe potkii mut aina ulos kävelylle ja niin edelleen vanhat tavat on lujassa varsinkin laiskottelu se on niin lujassa että sitä tapaa ei meinaa pois saaha millään.

liian matalan verenpaineen takia olen jatkuvasti väsynyt ja voipunut onneksi pääsen kohta lääkärille jospa sekin saataisiin kuntoon ja heikotuksen tunteet loppuisivat.

Löysänä roikkuva vatsa nahka on ällöttävä sitä ei meinaa millään konstilla saaha peiteltyä joten annan sen olla mutta itse en sitä halua katsella ja muutenkin roikkuva löysä nahka ilettää itseä ei muita vissin tai eivät tohi siitä mainita.

ystäväni on nyt rauhoittunut vaihteeksi.

äitini tietää leikkauksesta ja ei ole yllätys että kun soittaa minulle kotia niin kummasti ilkeämielsiseti naureskellen kyselee ootkos laihtunut ja ai niin ethän sinä voi syyä enään no siitä en välitä kun en jaksa välittää


tällä hetkellä elämä hymyilee toivottavasti nyt pitemmän aikaa

Minä olen saanut kannustavaa palautetta koko leikkauksen jälkeisen ajan mies vain ei oikein osaa suhtautua asiaan mitenkään Oli ihana mennä töihin vuoden poissaolon jälkeen kun halauksin otettiin vastaan
Tsemppiä sinulle Satu kyllä se elämä vielä meille hymyilee

anjuskalle...minua itseäni jännittää töihinpaluun sujuvuus ja kiinnitin huomiota että olit vuoden poissa töistä? Saanko olla utelias oliko sinulla jotakin ongelmia vai ihan muuten vain pois työelämästä..kun olen lukenut että salkkua suunnilleen 3-6 viikkoa

Hei Paksu perhonen !
Minulla selkä oireillut heinäkuusta 2011. Olin töissä 1.1 -8.3 2012 osasair.lomalla mutta sekään ei onnistunut Vuoden olen "tapellut" KEVAn (kuntien eläkevak.) kanssa osakuntoutustuesta. Lääkärit sanovat etten pysty kokopäivätyöhön (hoitaja olen) mutta KEVAlla lääkärit ihan toisella kannalla. Nyt 1.3 aloitin työkokeilun 4t/pvä ja 20t viikko.Työaikaa lisätään asteittain toukokuun loppuun asti. Kesäkuussa toivon pääseväni kokopvä töihin ihan oikeesti jos...kaikki sujuu suunnitellusti.