Ei oo Tiivi iloinen, vaan liian runsaskiloinen...

Hyvää päivää kansalaiset, good morgon.

Mistähän tämän porinan aloittaisi...


Lapsena ja teininä olin pikemminkin alipainoinen, pituutta kerkesin kartuttaa huimat 154cm ja kuudentoistaikäisenä painoin vaivaiset 45kg. Sitten muutin omaan tupaan, oma tupa ja oma lupa ja jääkaapissa oli just sitä mitä mieli teki--eli herkkuja. Työskentelin pikaruokapaikoissa, opiskelin ruoka-alaa--ja opin syömään. Entinen nirppanokka muuttui mahdottomaksi kulinaristiksi, saattoi olla ihan ok tehdä iltapalaksi voileipäkakkua, ihan vain siksi kun teki mieli.

Tein ensin kaksi lasta, ja painoin pahimmillani 97kg. Kokeilin Painonvartijoita, Allia, Nutrilettia, Modifastia, karppaamista, kaalikeittoa, lääkärin määräämiä ja humpuukilla mainostettuja laihdutuslääkkeitä--mikään ei auttanut. Kehitin oman dieetin, jätin pois ruokavaliosta possun- ja naudanlihan, leivän, potun, makaronin ja riisin, elin vain kanalla, kalkkunalla ja kasviksilla ja laihduin vajaat kolmisenkymmentäkiloa reilussa vuodessa, ja olo oli mitä mellevin... (..sittemmin tätä samaa dieettiä mainostettiin mullistavana uutuusdieettinä..heh..olis pitäny hakea patenttia?)

Tein iltatähden, ja odotusaikana päästin itseni valloilleen, sallin itselleni lihan himot, vetelin kaksin käsin possunpaistia ja lehmänkuvetta, leipä ei ikuna ollut maistunutkaan niin hyvälle riisistä puhumattakaan, potustahan olin nähnyt jo märkiä unia monta vuotta. Onnistuin keräämään kolmekymmentä uutta ihanaa kiloa, jotka eivät sitten lähteneetkään mihinkään, vaikka maailmaan nelikiloisen tytönpompulan pyöräytinkin.

Vuoden päivät tappelin ja taistelin kiloja vastaan--karppasin taas, elin kasvissosekeitolla ja Nutrasin, söin pelkkiä salaatteja ja käytin Kalorilaskuria--turhaan. Masennuin ja tulin vihaiseksi, minut passitettiin kallonkutistajan juttusille. Yritin sanoa että nämä juuttaan kilot minua masentaa, näistä kun pääsisin niin mielikin kevenisi. Kallonkutistaja kirjoitti reseptin, sanoi lähtiessä että nämä auttavat pahimpaan. No, lihoin lääkettä käyttäessäni kolmessa kuukaudessa kuusi kiloa, mutta lääkkeen puolustuksena voin sanoa ettei se painonnousu kyllä vituttanut lainkaan.

Huhtikuussa laitoin työterveyshoitajalle s-postia. Sanoin että olen jo ihan epätoivoinen, en jaksa enää kanniskella itseäni, koskeen polviin ja mieleen--AUTA MINUA. Ja hän sitten varasi ajan lääkärille. Ja tämäpä lääkäri oli ensimmäinen kaikista lääkäreistä joka otti minut vakavasti, ja sanoi taikasanan: LAIHDUTUSLEIKKAUS. En meinannut uskoa korviani! Sanoin ettei minulla poloisella ole siihen varaakaan, sehän maksaa useita kymmeniä tuhansia! Mutta leku nokkelana poikana otti asiasta selvää ja sanoi että selviän kyllä ihan pelkillä päivystysmaksuilla, samoilla kuluilla kuin mitä lasten tekemiseenkin meni. Silloinpa pääsi minulta itku. Tämä tapahtui nimittäin äitini kuolinpäivänä, äidilleni tehtiin nimittäin ensimmäisten joukossa Suomessa laihdutusleikkaus kaksikymmentä vuotta sitten, ja hän kuoli tasan kahdeksan vuotta aikaisemmin siitä hetkestä, kun lääkäri sanoi tuon maagisen sanan. Ylipaino on suvussani todellinen rasite, joka kulkee sukupolvelta toiselle, ja todellakin toivon että se pysähtyisi minuun eikä omien lasteni tarvitsisi koskaan itkeä liikakilojaan.

Minulle varattiin aika ravitsemisterapeutille, jolle tein muutamana päivänä ruokapäiväkirjaa, ja itse vastaanotolla tehtiin testit, jotka väittivät että minulla olisi ahmimishäiriö. Protestoin kovasti tuota tulosta vastaan, koska en mätä lautasta kukkuroilleen, vaan näpsin kattilalla koko ajan: ruokaa valmistettaessa, ruokailun aikana ja ruokailun jälkeen, ja minun välipaloillani oli välipaloja. Saatoin olla aamun syömättä ja jättää lounaan väliin, mutta sitten kun ilta koitti, niin söin koko ajan, vähän kerrallaan mutta koko ajan.

Sovittiin jatkokäynti parin viikon päähän, jonka jälkeen 18.7 marssin uudestaan lekurille, joka kirjoitti lähetteen leikkaukseen. 1.8 on taas jälleen ravitsemusterapeutilla visiitti, saas nähdä...

Mitä nyt tapahtuu seuraavaksi? Jotenkin tuntuu ihan unelta koko homma, vieläkin, ja varsinkin kun se ravitsemusterapeutti hoki koko ajan sitä ahmimisjuttua--tuli sellainen olo että pääsenkö minä ollenkaan koko leikkaukseen. Lääkäri oli vahvasti sitä mieltä että pääsen? Ravitsemusterapeutilla käynnin jälkeen olo oli sama kuin aina ennenkin, että olen ihan tyhjän päällä, ja mitään ei tapahdu. Ilmeisesti en hänen mielestään ole vielä riittävän sairas leikkaukseen, kun polvea lukuunottama muita vaivoja ei ole?

Minnuu vähän jänskättää. Eikä ihan vähäkään. Minä haluaisin elää vanhaksi ja olla omien lasteni elämässä mukana vielä pitkään...kun nyt tuntuu etten jaksa edes leikkiä tai osallistua niin paljon kuin haluaisin. Niin ja paino nyt pahimmillaan 108kg, pituutta 154cm, bmi yli 44

Tervetuloa joukkoon TiiviReddy

Tervetuloa Tiivi. (:
Ahmimishäiriökään ei varsinaisesti estä leikkausta, se vain täytyy hoitaa ensin pois. Aikaa se toki vie mutta onhan se tärkeä saaja pois jos semmonen on, enkä nyt siis väitä että ahmimishäiriötä sinulla on. Sitkeästi eteenpäin. (:

Tervetuloa TiiviReddy. Olipas kiva lukea sun tarina ja kylla kaikki suju hyvin

Voih, Pilksukella on jännät hetket tulossa <3 Jospa itselläkin jossain vaiheessa

Ravitsemusterapeutilla käyty, paino oli tippunut muutaman kilon mutta ei mitään muuta uutta tämän taivaan alla. Leku kehui laittaneensa lähetteen leikkaukseen mutta rt ei sitä kompuutteriltaan havainnut, tsekataan se 13.8 sitten uuden käynnin yhteydessä

Miten on jotenkin ihan semmoinen olematon olo, jotenkin tuntuu etten oo vielä sisäistänyt koko leikkaus-asiaa, tuntuu ihan kaukaiselta asialta---ihankuin olisi unta nähnyt. Jos minä en sinne pääsekään, joku herra-yli-lääkäri-herra sanoo että ehei, laihduta tyttö ihan ite vaan. RT sanoi, että asiat ovat kuulemma kohdallani edenneet nopeasti, mutta saas nähdä nyt

Oho, päivitetään tännekin- leikkaus edessä, 10.12.2013. Niin tässä nyt kävi  

Mahtihomma, uutta elämää odotellessa

Kiitos! Ja jännittää ihan vietävästi...vieläkin tuntuu ihan unelta koko homma. Puolitoista vuotta tätä odotusta on nyt kestänyt, ja loppusuoralla ollaan

Uusien vaatteiden hankintaan olen pistänyt ihan tietoisen stopin, kaappi on täynnä sitä pientä pitämätöntä kitsaketta....sitten kun nekin jäävät isoiksi niin ostetaan uutta

Ja nyt pitäs kohta viimeistään aloittaa se kuukauden ENEily - osaENEillyt olen jo kolmatta vuotta, pitäs vaan nyt muuttaa sekin kokoaikaiseksi

Tämä vaaterumba on ollut aikamoista itsellä. Aikoinaan heitin kaikki pienet vaatteet pois, säästin vain yhden takin (Miami Hard Rock Cafen Baseball takki) jonka olin ostanut parikymppisenä. Ajattelin, että josko sille joskus löytyis käyttäjä. Parikymppisenä olin mielestäni normaalikokoinen, joten en edes leikkauksen alla elätellyt toiveita takin suhteen... Vaan kuinkas kävikään, nyt se penteleen takki on mulle liian ISO
Näin se mieli huijaa, olen siis ollut ilmeisesti parikymppisenäkin tuhtityttö vaikka en silloin niin ajatellut

Onnea leikkausajasta TiiviReddy! 

Tervetuloa meidän joulukuussa leikattavien joukkoon, itsellä oper edessä 2.12 lahdessa. Huomenna tulee täyteen viikko enellä ja mukavalta tuntuu. Nopeastihan se kuukausi menee vaikka odottavan aika tuntuukin välillä pitkältä.

Onnea Tiivireddy ja Meevin. Hyvin on pullat uunissa, eikun etiäpäin tsemppiä kovasti!

Onnea Tiiville leikkuuajasta...