Kauheita ajatuksia!

Minulla on GBP-leikkaus lokakuun alussa, eli eneily käynnissä.
Olen useaan otteeseen yllättänyt itseni muistelemasta niitä mukavia hetkiä ystävien parissa, kaikkiin näihin hetkiin liittyy vahvasti olennaisena osana RUOKA. Mietin itseni nököttämässä ruokapöydän äärellä, kieltäytymässä kaikista niistä taivaallisen ihanista ruuista mitä tarjotaan... En oikeesti enää tiedä haluanko tätä. Tää mun koko prosessi on kestänyt jo 1,5 vuotta ja olen tähän saakka ollut ehdottomasti menossa leikkaukseen, mutta nyt tällaiset ajatukset risteilee mielessäni alinomaan. Kuuluuko nämä ajatukset kuvaan?
Toisaalta haluan oikeesti mun oman elämäni takaisin... olen sisimmässäni sama ihminen, mutta ulkokuori on minulle aivan vieras ja sietämätön
Tsemppiä kaikille! On ollut mielettömän kannustavaa ja mielenkiintoista lukea kokemuksistanne, kiitos kun jaatte ne täällä.

Kyllä kuuluu! Hauskinta on se, että ne tulevat myös uniin. Unissa usein kerään kauhean lautasellisen ruokaa, tarjotin aina putoaa lattialle tai katoaa jonnekin ja koskaan en sitä edes pääse syömään... ja sitten heräänkin ahdistukseen, onneksi se olikin vain unta!

Minulla on myös sama tilanne kun sulla.
Ene dieetti käynnissä ja lokakuussa leikkaus. Samanlaisia mietteitä on itellä liittyen siihe voiko enää leikkauksen jälkee nauttia ruuasta ja miten kaikki illanvietot sun muut pippalot toimii sen jälkeen. :/

Turhaa pelkoa, ei se elämä niin paljoa muutu, tietty määrä on pienempi mutta periaatteessa mistään ei tarvi kieltäytyä. Kaikki samat asiat ei tosin edes maistu. Illanvietoissa tai vaikka jouluna otat vain sitä mistä kaikkein eniten pidät, ei tule ähkyä.

Minä olen ruokaillut entiseen malliin. Syön himoitsemiani ruokia, mielihalut tosin muuttuneet. Enää rasvainen/runsassokerinen ruoka ei maistu niin hyvälle. Mutta uusia makuja löytyy viikoittain. Mitään en ole itseltäni joutunut kieltämään.

Juhlilla ollessa valitsen vain mieleisen ruuan. Määrät pieniä ja saatan illanistujaisten aikana syödä kahteen ketaan, mikäli juhlat pidemmän kaavan mukaan. Joskus itse juhlia laittaessa tulee mieleen ajatus siitä, JOS voisi syödä entiseen malliin... Mutta ajatus on pian ohimenevä.

Rantapallo!
Heitä tällainen huoli pois! Ihan samaa mietiskelin minä ennen leikkuria! Nyt syön seurassa samaa kuin muutkin, mitä mieleni vaan tekee mieli. Määrät vaan on pienet. Nyt osaan nauttia ruuan mausta ja siitä miltä se tuntuu suussa, kun pureskelen kaiken hyvin. Ennen hotkin mahdollisimman paljon ruokaa. Mikähän ihmeen hätä sitä oli olevinaan? Luulin varmaan, että ruoka loppuu ja jään ilman, jos en mätä sitä leipäläpeeni "talteen"! Se tallessaolo näkyi sitten minussa!!! Hyvää vointia sinulle ja tervemenoa leikkuriin!!!!

Tuo allekirjoituksesta selviävä JOJOilu on yksi seuraus tuosta (juoma- ja ) ruokakeskeisestä seurustelusta, mutta nyt kun on ollut pakko hankkia asiaan uusi näkökulma niin ihmeen hyvin tässä on selvinnyt, vaikka ENE:n aikaisista kokkareista ja illallisista. Kun ei itse tee asiasta mitään numeroa niin homma menee ihan parhaiten. Kaverit ja tutut saattavat ihmetellä, mutta heille voi asian kuitata toteamalla, että nyt on vaan mentävä näillä. Ja mitä paksumpi on sitä helpommin kaikki ymmärtävät. Ja kun tulokset alkavat näkyä - ja PYSYÄ! niin sitähän muuttuu ihan esimerkiksi muille ylipainoisille. Jouduin tuossa juuri ENE:n alussa kokkareille. Huomasin, että pystyin enemmän keskittymään tilaisuuden antiin ja tarpeellisiin keskusteluihin, kun ei tarvinnut norkoilla tarjoilupöytien ääressä kuin sen pakollisen salaattiannoksen verran. Pari leipää ja varsinkin kahvin kanssa nauttimani piirakanpala nostivat tuon päivän kalorimäärät tosin sovitusta 700 kcal vauhdista 1400 kcal päivässä, mutta kyseessähän oli vasta kolmas ENE-päivä eli en muutenkaan ollut vielä ihan pussiruuan varassa. Autossa oli eväät mukana - olin sekoittanut saskiapulloon suklaapussillisen nutrilettia ja pakasterasiaan oli pakattu 150 g raastesalaattia, jossa oli 30 kcal - eli 141 kcal välipala tuli sitten nautittua, ennenkuin ajelimme kotiin. Ja tärkeintä ainakin minulle on se että jokainen muru tulee päivittäiseen ruokapäiväkirjaani - näin pysyn parhaiten tuossa tavoitevauhdissa.
Halusin tällä nyt kertoa sen, että kun tähän lihavuusleikkausprojektiin olemme sitoutuneet, niin päämäärän saavuttaminen on tärkein asia - ja muu elämämme on alistettava tämän päämäärän saavuttamiseen. Järjestelyt ovat mahdollisia, kun tahdomme. Ja kun päämäärä on selvillä, niin toki me tahdomme!

Ei ainakaan minun ole tarvinnut jäädä mistään pitämästäni ruoastaa paitsi. Mutta tosi on, että henkistä tottumista pieniin annoksiin täytyy työstää vielä pitkän aikaa.

Mä oon päässyt viime aikoina eroon mieliteoista. Mäkkärissä syön 185 kcal salaatin light kokiksella, enkä syö missään nimessä euron juustoa, kun siinä on jo 400 kcal. En syönyt montaakaan kertaa jäätelöä koko kesänä, vaikka ennen söin kesäisin jäätelön päivässä. Oikeesti oon iloinen, et mul on nykyään itsehillintää.

Kaikenmoisia ajatuksia sitä on ollut täälläkin -ennen ja JÄLKEEN leikkauksen.. mutta huoli pois.. elämä ei lopu, se vaan muuttuu hiukan ja on itseasiassa aika nautinnollista, kun ei enää vetele ruokaövereitä vaan on oppinut nautiskelemaan siitä ihan eri tavoin. Itse huomaan edelleen kasaavani joskus turhankin paljon tavaraa lautaselle - silmät syö, mutta masu ei sitten vedäkään - ruoan syömättä jättämisestäkin voi tulla ylpeäksi

Ruuan merkitys elämässä pienenee leikkauksen jälkeen. Tuntuu siltä, että se siirtyy vähitellen oikeisiin mittasuhteisiin.

Ajattelen, että kaikella on hintansa. Jos syön kaiken mitä haluan, sen hinta on sairaalloinen lihavuus ja siihen liittyvät vähemmän hauskat asiat. Leikkauksen hinta on hupisyömisestä luopuminen. Ei ole aina helppoa sekään, mutta se toinen tie on jo nähty enkä halua sitä mitä sen päässä oli. Tätä haluan.

Kamro

Kiitos tsempeistä!
Katsoin yle1 aamu-tv:stä alkuviikosta tosi mielenkiintoisen jutun lihavuusleikkauksesta ja se kyllä antoi vielä varmemman olon siitä, että oikeaan suuntaan ollaan menossa. (lihavuuteen liittyvät riskit)
Mun perhe, ystävät ja työkaverit ovat aivan ihanasti tukeneet minua. Mieskin on mussuttanut salmiakkinsa muualla, kuin minun silmieni edessä