Masentunut

Olen lueskellut palstaa jo kauan mutta vasta nyt rekisteröidyin. Olen 36v avioliitoss elelevä nainen. Minut leikattiin 16.1.13 ohitus 170m ja 160kg paino leikkaus aamuna. Ennen leikkuuta odotin ohitusta koko ajan kuin lottovoittoa. Mutta leikkauksen jälkeen kaduin heti, aluksi tietysti kipujen takia. Mutta tälläkin hetkellä kun kivut ovat loppuneet..kadun. Mietin koko ajan että tätä ei saa peruutettua, miksen valinnut vaikka sleeveä,elämäni ei tule koskaan enää olemaan normaalia,en pysty koskaan enää juomaan ja syömään samaan aikaan,loppuelämä on pelkkää syömistä ja juomista ja protskujen laskemizta,..jne. Tiedän että minun pitäisi olla kiitollinen tästä,monet maksavat jopa huimia summia leikkauksesta. En voi sille mitään että kadun

Voi pikkumasu, sellaista elämä on.

Toivon sinulle kaikkea hyvää ja jaksamista! Kirjoita tänne, jos se jotenkin auttaa. :sunny:

Se syöminen muuttuu koko ajan enemmän normaaliksi. Ekat 3 kk on oikeestaan pahimmat, puolen vuoden kuluttua huomaat syöväsi kohtuullisen normaaliin tahtiin, ainoana erona pienemmät annokset. Protskujen laskeminenkin loppuu kun pääset tilanteeseen, että syöt normaalia ruokaa.

Olen melko varma, että lähes kaikilla tulee katumuksen hetkiä varsinkin alkutaipaleella kun tuntuu, että elämä on yhtä syömistä ja ruuan miettimistä. Mutta kyllä se siitä vielä muuttuu, usko pois.

Jos oikein alkaa masentaa, niin painele terveyskeskukseen ja vaadi päästä juttelemaan ammattilaisen kanssa, niin saat purettua pahimpaa oloa ehkä sinne...

Joo, ei mikään ole lopullista. Normaaliin elämään pääset kyllä varsin pian. Tuo on vähän niiinkuin synnytyksen jälkeinen masennus pitkään vauvaa odottaneelle; aika hoitaa asian. Monella on tunne että koska tämä loppuu ja voi "antaa mennä" syömisen suhteen.. ainakin jossain vaiheessa matkaa.

Sit pitää myös tunnistaa se että syöminen on meillä monella hoitanut myös kaikennäköisiä tunnetiloja ja nyt kun sitä ei voi tehdä, niin on luonnollista sitten surra sitä ja tunteiden kanssa pitää oppia elämään.

Syömisen tilalle pitäisi oikeasti löytää elämässä jotain muutta.

Tsemppiä!

Kyllä elämä vielä iloksi muuttuu... usko pois.
Itse jouduin leikkauksen jälkeen käymään psykoterapiassa, kun omat voimat eivät riittäneet käsittelemään kaikkia niitä tunteita mitä leikkauksen jälkeinen aika laihtumisineen ja syömisen uudelleen opettelemisineen toi tullessa.

Tämä tie on raskas, mutta sinäkin selviät siitä voittajana. Vuoden päästä sun olo on jo niin paljon parempi, usko vaan.

Mitä sinulle Pikkumasu nyt kuuluu
Toivottavasti olet saanut elämäsi rullaamaan pikkumahaisena! Eipä aikaakaan, kun huomaat, että voit syödä ihan niinkuin muutkin, syöt vain vähemmän kerralla ja LAIHDUT! Tsemppiä!!

Minulla leikkauksesta n. 5kk ja olo on kun leikkausta ei olisi tehtykkään, pienemmät annokset vain. Ja makeat / suolaset liian isoissa määrin tekee erittäin huonon olon joten oon alkanut välttämään niitä.

itse olen pysytynyt juomaan jonkun verran syömisen aikana, vaikka kehotettiin ettei pitäisi. sanoin tästä ravintoterapeutille ja se sano että jos tuntuu ihan ok niin teet oikein. kuuntelee omaa kehoaan.

aluksi se oli hirveää kun oli syönyt eikä uskaltanut juoda vaikka oli hirvee jano. muistan kuinka purskuttelin vettä suussani että helpottaisi.

toivottavasti katumus häipyisi pois, yritä iloita tästä ei niitä suuria määriä kun hyvää ruokaa / herkkuja voi nautiskella rauhassa ja vähemmän!!!

Sama juttu kuin sulla Lihava89, juon ruoan kanssa pieniä kulauksia, eikä haittaa. Otan myös kahvin ja pienen keksin tai palan pullaa ja hörpin kahvia maltilla pullan kanssa. Olen rohkeasti kokeillut ja ajatellut että jos dumppaa niin ei siihen kuole.

Mulla myös alussa ahdistunut olo, kun tuntui, että elämä yhtä syömistä ja juomista. Mutta nyt kolme kuukautta leikkauksesta kaikki on mallillaan. Toivottavasti olet Pikkumasu myös löytänyt balanssin.

Kovasti tsemppiä sinulle! Olen kamppaillut saman asian kanssa, omasta leikkauksesta vasta tosin kuukausi ja kunnon takapakki lisäksi läpikäytynä. Toisaalta pidän tärkeänä, että myös tällaiset asiat tuodaan esiin, eikä vain hehkuteta sitä onnea, jonka leikkaus tuo. Omat syömiset eivät ole lähelläkään kenenkään ihmisen normaalia syömistä vielä. Energiaa ei ole ollut edes laskea mitään proteiineja. Olen syönyt sitä mikä menee alas. Ruokahalu on aikalailla nolla. Olen kyllä juonut myös pieniä hörppyjä jo ruoan kanssa. Syön niin pieniä annoksia, ettei mulle ole tullut mitään oireita siitä. Toivon molempien puolesta, että tämä muuttuu vielä iloksi.

Heippa, kuinka olet voinut? Minä kadun vieläkin vaikka leikauksesta on jo 1,5vuotta. Hitto vaikka panoa lähtenyt hienosti niin leikkaus ei ole valitettavasti ollut sen arvoinen. Enemmän elämää haittaavia vaivoja kuin ennen leikkausta.
Katuminen on kyllä hirveä tunne. Leikkauksen voi perua, mutta en ole saanut vielä selvitettyä ketkä niitä tekee.. Käyn elokuussa Eirassa, jossa Jorvin lihavuusleikkaus kirurgi ottaa vastaan ja kyselen tekisikö hän sen leikkauksen.

Saanko kysyä minkä takia leikkaus kaduttaa? Tuliko jotain yllätyksiä leikkauksen jälkeen mistä ei oltu tarpeeksi informoitu ennen leikkausta?

Itselläni on se lottovoitto fiilis tästä asiasta. Ennen elämä pyöri ruuan ympärillä, ja tuntu et kokoajan teki mieli makeaa, ihanku ois riippuvainen. Nyt oon päässyt irti siitä aikalailla, tuntuu et ruoka on vaan polttoaine ja se on itselleni ollut helpotus. Vaikka onhan se välillä kiva leffaa kattoessa syödä vähän suolasta, mutta se ruoka ei ole enää pääasia tässä elämässä...

Martos, onko sinulle tehty ohitusleikkaus kun meinaat että sen voi perua...?

Jotenkin tuntuu ihan ihmeelliselle, että joku katuu sitä että laihtuu ja liitännäissairaudet häviää. Tietysti ruuan säännöstely on vastapainona, mutta otan sen sata kertaa mieluummin kuin ylipainon ja siihen liittyvät ongelmat. Ihmisen mieli on niin erikoikoinen. Mutta niin kuin Lyltsy sanoi, että suurin osa meistä on tunnesyöjiä ja kun sitä ei voi enää tehdä, tarvitsee kehittää tunteiden käsittelyä mässäilyn sijaan. Se voi olla vaikeampaa kuin tuhota suklaalevy. Mutta on hyvä, että näistäkin asioista puhutaan, ettei leikkausta pidetä hyvän elämän ehdottomana tuojana. Elämässä pitää olla muutakin kuin ruoka.

Just puhuin näistä asioista ravintoterapeutin kanssa, ja niissä alkutapaamisissahan vähän katottiinkin et minkälainen syöjä on. Et onko esim ahmimista ja tunnesyömistä jne. Koska ne kai sit käsitellään vähä eri tavalla? Koska leikkaushan ei välttis pelkästään auta jos on muita ongelmia ruuan suhteen, niihinkin pitäisi saada apua...

Lihava 89, mulle on tullut aikamoisia komlikaatioita ja ongelmia leikkauksesta. Laihtuminen on onnistunut, sekin helvatinmoisen kivun saattelemana. Ennen leikkausta minullahan ei ollut liitännäissairauksia tai muita vaivoja. Jotenkin tuntuu, että se lihavuus (bmi 37) oli kuitenkin parempi kuin tämä. Sain siis leikkauksen vaikka bmi ei ollut tarpeeksi korkea kun suvussa on paljon DM.

Paljon olen miettinyt kumpi on parempi ylipainoinen ja muuten terve (vielä.. tulevaisuuttahan ei tiedä) vaiko koko ajan sairas, kivulias ja normaalipainoinen...? Vaikkakin tehty mikä tehty turha sillä on itseään rasittaa ja oikeastaan se vit..tus on jo hieman helpottunut   Harmittaa kylläkin kun tuollaisista komlikaatioista ei kerrottu.

Syöminen, annoksien tarkkailu ja laatu on onnistunut tosi hyvin, mutta nuo uudet fyysiset ongelmat estää painon pudotuksesta nauttimisen.

Gastric by passin voi "peruuttaa", mutta se on vaikea leikkaus ja suomessa tehty todella vähän. Usassa enemmän samoin briteissä. Eikä siitä oikein saa suomessa tietoa kun kirurgilta kysymällä.

Apila,  "Jotenkin tuntuu ihan ihmeelliselle, että joku katuu sitä että laihtuu ja liitännäissairaudet häviää."

Ei kai kukaan laihtumista ja liitännäissairauksien paranemista kadu??

Mutta vaikka vaivoja tulee uusia, niin eihän sitä tiedä mitä olisi tullut, jos ei olisi leikattu. Mietityttää vaan siksi, että miksi leikkausta katuu, vaikka paino on pudonnut. Siinä tapauksessa voisin katua, jos leikkauksen jälkeinen elämäni olisi yhtä sairastalua vuodesta toiseen ja paino ei tippuisi. Mutta toisen tilannetta on vähän vaikea tietää tarkalleen ja siksi luenkin näitä tarinoita, ettei tulisi liian kultainen kuva itselle. Toivottavasti asiat menee parempaan suuntaan niilläkin, joilla nyt on niitä ajatuksia, että leikkaus kaduttaa.

Sori, jos kysyin epäselvästi, en siis noita sinun muita tekstejä tarkoittanutkaan vaan tuota mistä jo kyselinkin. Onko jossain joku kirjoittanut,
että on laihtunut ja parantunut liitännäissairauksista ja niitä katuu??? Kuulostaa aika oudolta, tuollaista tekstiä en ainakaan tältä forumilta löytänyt.

Ja tosiaan EI voi arvostella toisen ajatuksia, kun ei tiedä mitä hänelle on tapahtunut eikä kyllä silloinkaan. Kirjoituksen aloittajakin haki täältä vain tukea, etkä voi tietää mikä ongelmia hänellä on ollut.

Et siis olekaan käynyt leikkauksessa, kuten luulin?? Se selittääkin paljon.

Martos: Kerro tarkemmin, että mitä komplikaatioita ja vaivoja leikkauksestasi tuli, miksi koskee ja mihin :O? Ja miksi siis olet nyt sairas, millä tavoin? Mitä komplikaatioita sinulle tuli? Olisi kiva tietää tarkemmin .

Luin pikkumasun ja martosin kirjoitusta ja he ainaki katuvat leikkausta. Siksi kirjoitin, että ihmettelen, miksi leikkausta katuu jos laihtuu ja liitännäissairauksia häviää (näin ainakin useimmille leikatuille käy)Teille on nähtävästi tullut sitten niin pahoja liitannäissairauksia, että laihtuminen ei tunnu enää miltään niiden rinnalla? Vai onko ruuan säännöstely se paha asia? Itse olen vasta menossa leikkaukseen, niin hyvä asennoitua että mutkiakin voi olla matkassa. Kun kyse on niin isosta asiasta kuin leikkauksesta, jota ei lopeteta yks kaks, niin mielenkiinnosta haluaisin tietää enemmän näistä asioista, mitkä vaikuttavat siihen, että kaduttaa.

Noh pistän lusikkani tähän soppaan minäkin.

Olen laihtunut leikkauksen myötä yli 50 kiloa. No lihavana olin ns"terve"... Tai ainakin olin siinä uskossa. Verenpaineet alki heittelehtiä ja verensokerit uumoili tulevaa sokeritautia. Kilpirauhasen vajaatoimintaa ei saatu lääkkeellisesti tasoitettua ja seilasin vajaatoiminnasta liikatoimintan ja takaisin. Ja lihosin...

No kävin leikkauksessa. Ei ole verenpaineongelmia ja sokerit asettuivat. Kilpirauhasen vajaatoiminta nyt lääkkeellisesti hoidossa. Paino putosi ja toi sitten tullessaan tules-vaivoja kun elimiston painopiste muuttui. Selkä tilettää aina aika ajoin. Verensokerit heittää, jos väärin syön. Viime yönä verensokerit oli ruokailuista huolimatta 3,1, eikä meinanneet nousta syömisistä huolimatta. Meinasi terveyskeskus jäädä ilman vastuuta kantavaa sairaanhoitajaa, kun jouduin jo miettimään, soitanko ambulanssia itselleni...

MUTTA KAIKESTA HUOLIMATTA EN KADU LEIKKAUSTANI! Sairastan ehkä nyt, mutta lihavana olisin sairastanut aivan takuuvarmasti kuitenkin. Olen tuossa katsonut sukulaisteni painia kilojensa kera, eikä se oo heillä sen helpompaa. Ja jokainen sairastaa oli laiha tai sit lihava. Koskaan ei voi tietää, mitä edessä on. En minä ainakaan odottanut täyttä terveyttä tulevaks leikkauksen myötä. Mut mähän oon pessimisti ja pessimistihän ei pety... Tai ei ainakaan niin pahasti.

Omasta kokemuksesta sanoisin, että useimmilla "aika parantaa haavat". Tällä tarkoitan sitä, että alussa kun oli vaikeaa, mietti oliko tämä oikea ratkaisu. Vaikeimmat ajat oli heti leikkauksen jälkeiset viikot ja vielä muutama kuukausi siitä eteenpäin. Kun tuli syötyä liikaa ja piti mennä oksentamaan ja monta kertaa pirulliset dumping oireet.  Nyt kun leikkauksen vuosipäivä lähenee, niin voin todeta, että en kadu yhtään leikkausta. Nyt pystyy jo syömään melkein mitä vain, tosin määrät ovat pienempiä. Ja kun painoakin on lähtenyt leikkauksesta n. -42 kg, kokonaispainonpudotus noin -68 kg, niin voin sanoa, etten millään haluaisi kantaa selässäni 136 kpl 1/2 kilon voipakettia. Lähtö BMI 45, ennen leikkausta 37, ja nyt noin 25, eli olen kohta normaalipainoinen.  Luvut noin lukuja, en laske kymmenesosia.  Negatiivisista seikoista voisin mainita ajoittaisen kovan väsymyksen, juhlissa yms. syömisen (joku ihmetellyt, kun en syö paljon mitään yms.), pieni makujen muutos (aikaisemmin niin herkulliset ruuat ei maistu enää niin herkulliselta).
Kylmällä ilmalla paleltaa helpommin kuin ennen, no mullahan ei ole enää sitä hylkeenrasvaa suojana.
Jotain negatiivista taisi jäädä mainitsemattakin, mutta silti olen niin paljon plussalla, mm. verenpainelääkkeet sain heittää pois, etten kadu, enkä halua takaisin niitä 136 kpl voipakettia kehooni.
Jos vointi ja olo on jollakin nyt huono ja leikkauksesta aikaa muutama kuukausi, niin minun neuvoni on, että odottakaa ja antakaa ajan kulua.
Kun vuosi on mennyt leikkauksesta, niin uskoakseni olotila on useimmilla huomattavasti parempi kuin esim. 2-5 kuukauden kohdalla.
Näin on ainakin omalla kohdallani ja muutamalla muulla, kenen kanssa olen jutellut.